Vauvantuoksuista arkea

Vauva on ehkä vähän väärä sana kuvaamaan arkea. Tuntuu, että aika on vaan juossut todella kovaa vauhtia. Vastahan pieni oli käärö isänsä sylissä kun tulivat osastolle. Nyt jo liikkuvaa sorttia oleva pieni ihminen. Aamulla on aivan toisin päin pinnasängyssä mihin ollaan jätetty tai sitten ei jumppamatollakaan pysy pitkään paikoillaan, vaan hilaa itsensä takapuolta nostamalla ja jalkoja apuna käyttäen joko matolta pois tai toiseen laitaan. 

Arki on edelleen helppoa, Anni nukkuu 10-12 tunnin yöunet kertaakaan heräämättä. Lisäksi nukkuu päivisin 3-5 tuntia putkeen, aamulla ja illalla pienet torkut. Tämä päivä ollut poikkeuksien poikkeus, kun neidille nousi kuume. Kroppa muuten normaalilämpöinen, paitsi pää. Otsa/korva-kuumemittarilla mitattuna lämpö sahasi 38-39 asteen väliä. Isi lähti sitten Panadolia apteekista hakemaan, Pronaxenia kun ei alle 1-vuotiaalle voi antaa lääkärin kertoman mukaan. Kummasti helpotti pienen oloa.

On vaikea sanoa mitenkä sauman kiinniolo vaikuttaa juuri tuolla lämmön sahaamisella, Annilla on kyllä ollut pään lämpötila aina hivenen korkeampi kuin muun kropan. Kipua ei pitäisi olla, mutta mistä sitä varmana tiedetään, ellei hän sitä itkullaan ilmaise? Vaikka Anni on meidän suvussa viides (tarkoitan isäni sisarusparven lapsissa) jokainen omalla tavallaan on omanlaisensa. Diagnoosi jokseenkin kuitenkin sama. Aika näyttää ja lasta seuramallahan saa parhaimman tiedon kivuista. Vielä ei ole suurempia ollut. Tämänpäiväinen ensimmäinen.

Pieni kuumepotilas nukkuu alakerran sohvalla

 

Fysioterapiassa on Annin kanssa käyty myös. Täällä neuvolan terveydenhoitaja antoi ajan mukisematta, tarjosi ensin ja antoi luvan kieltäytyä, mutten nähnyt asiassa mitään pahaa. Päinvastoin. Normaalia pään jumppaamista vielä ja kääntymisen tukemista. Sekä käsien tuomista eteen. Annille jumppahetket on nautintoja. Jumppamatto osoittautui hintansa arvoiseksi  (75e), Tiny Love:n Kick & Discover on ollut kyllä oivallinen ja Anni tykkää varsinkin tuosta potkupaneelista, kun saa itse ääntä kuuluviin.

Ei meillä arjessa näy pienen erityislapsen kanssa eläminen. Mutta ihmissuhteissa se näkyy. Annin kummien valinta ei tosin ollut vaikeaa. Ihmisiä oli kyllä tulossa kummiksi varsinkin raskausaikana, vielä kun kaiken piti olla hyvin ja piti tulla terve vauva, jota moni uumoili pojaksi. Mutta mitä siitä sukupuolesta? En voi kiistää etteikö satuttaisi kun omasta lähipiiristä löytyy niitä, jotka kääntävät selän kun eivät voi hyväksyä "erilaista" lasta elämäänsä. Kuinka heidän omat lapsensa eivät saa nähdä erilaisuutta eivätkä elämän kurjaa puolta. Kaikki ei kuitenkaan mene aina omien käsikirjoitusten, toiveiden ja hiljaisten huokausten mukaan. Monen on vaikea ymmärtää ettei meillä oltukaan pettyneitä kun ei tullut sitä poikaa. "Tyttöhän teillä jo oli!" No niin on. Mutta mitä väliä? Meille tärkeintä oli saada Anni elävänä syliin ja elävänä saada sylissä pysymään. Poika kylläkin mitä suurella todennäköisyydellä olisi välttynyt leikkauksilta. Miksi Anni ei saisi olla yhtä rakas ja tärkeä? No jotkut ovat vain niin pinnallisia. Pitkään olen kirjoittanut ylös niitä lauseita mitä Annin kanssa kohdattu. Osa ihan lääkäritason ihmisiltä:

- " olisitko tehnyt abortin jos olisit tiennyt etukäteen?"



- " miks ette antaneet sitä pois, koska ihmissuhteenne tulee kärsimään?",


- " mä en voi sietää jos ihminen ei oo terve fyysisesti!",


- " Tuleekohan tuosta ihmistä koskaan?",


- " miltäköhän tuokin tulee aikuisena näyttämään?",


- " ei mun lapset saa huomata että tuolla tytöllä on jotain vikaa!",


- " kumman syytä tuo vauvan epämuodostuma on?",


- " miten tolla voi olla nätit kasvonpiirteet vaikka on vammainen?"


- " saattepahan kelan vammaistukea, vaikkette sitä ehkä tarviisi!"


- " Mun lasten ei tarvii nähdä ettei kaikki oo normaaleja!"


- " Mä en käsitä miks sä et tehnyt lapsivesipunktiota?"


- " Miks et mennyt 4d-ultraan?"


- " Tuo pää on ihan epäsymmetrinen" (no otsa vaan lytyssä, voi johtua perätilastakin ja otsa ulkoneva, muuten symmetrinen)


- " Miksi edes halusit lisää lapsia, kun sinulla on yksi terve ja riski saada vammainen on iso?" (no ei se kyllä iso oo...)


- "mä en tiedä mitä tekisin jos tietäisin että odotan sairasta lasta, eihän siitä oo elämään meidän elämän mukaan" (mun oma henkilökohtainen mileipiteeni on, että vanhemmat sopeutuu elämään vauvan ja lasten elämää ei lapset vanhempien elämää)

- " Jos tuo menehtyy leikkaukseen, niin ehkei se suru sit oo niin suuri, kun ei oo terve".


Olen kuitenkin kasannut itseni vahvaksi asian kanssa, etten näytä näille ihmisille sanojen satuttavan. Nämä ihmiset jäävät hyvin nopeasti omaan arvoonsa. Ei meidän kanssa tarvitse olla tekemisissä jos vaikea hyväksyä ihmistä sellaisena kuin hän on.

Annin kanssa ei olla jääty neljän seinän sisälle, ollaan kuljettu kerhoissa, matkustettu junalla, käyty syömässä/kahvilla ulkona, ostoksilla, tavattu niitä todellisia ystäviä... En minä peitä lapsen päätä junassa hatun alle, kyllä pystyn hatun ottamaan pois päästä. Pari ihmistä on kysynyt suoraan miksi pää on oudon näköinen ja olen rehellisesti asian sanonut. Moni kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota Annin valloittavaan hymyyn. On siinä työmatkalaisilla ihmettelemistä kun toinen hymyilee koko suun leveydeltä aamulla ennen kuutta junassa autuaan tietämättömänä tutkimuspäivästä.  Eräs ihminen taannoin kommentoi minulle noita ihmisten sanoja "Ajattele Maarit noi ilkeet kommentit sillä tavalla, että niiden laukoja on vaan kateellinen koska hän itse ei olisi kestänyt vastaavaa tilannetta vaan tehnyt abortin, antanut lapsen pois tms. Ajattele ne kehuina; sä oot paljon vahvempi ku moni muu ja palkintona siitä sulla on ihana Anni joka antaa paljon iloa elämään.Sano ilkeilijöille hymyillen "kiitos kannustuksesta" ja toivota voimia rankkaan arkeen, koska heillä on varmaan paljon rankempaa ihan terveiden lapsiensakin kanssa johtuen omista henkisistä heikkouksistaan."


Eräs ihminen (raskaana viimeisimmillään) eräässä äitipiirissä kertoi, mitenkä jokainen ihminen pitäisi pystyä ajattelemaan Luojan luomistyön uniikkikappallena. Mutta samaan hengenvetoon sanoi, ettei voisi pitää lasta jos lapsella ei olisikaan kaikki kunnossa. Aivan ristiriitaiset lauseet minusta. Muistutin häntä, ettei synnytyskään ole täysin riskitön. Meni aivan hiljaiseksi, eikä pystynyt sanomaan enää mitään sen jälkeen. Todellisuus on kuitenkin, etten voi olla kuin ylpeä molemmista tytöistä, viis Annin pienistä valuvirheistä.

Kasvukäyrällä Anni kulkee tasaseen omaa käyräänsä, nolla käyrän alapuolella. Huomenna päästään päivittämään taas pituutta ja painoa. Kehityksessä on myös pysynyt hyvin mukana. Selältä vatsalleen ei vielä käänny, mutta vielä on aikaa sekin oppia. Vatsallaan ollessaan yrittää ryömiä eteenpäin, mutta pitkälti ei onnistu, ihan hieman kuitenkin saa itseään hilattua.

Syksyllä leikkauksen lisäksi arki muuttuu muutenkin; Esikoinen on ilmoitettu eskariin ja kunta tarjoaa onneksi taksikyydin, kun 3km/suunta päiväkodille, ja täysin mahdoton lähteä minun kävellen viemään eskariin juuri kun Anni leikkauksesta toipumassa. Kävelyä tulisi itselleni 12km/pv. Tammikuussa sitten katsottava josko neiti pystyisi kulkemaan itse bussilla. Bussikyytikin olisi ollut mahdollista, mutta vielä kyllä syksyllä liian pieni siihen, vaikka veisinkin omalle bussipysäkille (matkaa n. 1km/suunta) ja olisin siellä vastassa, mutta hänen tulisi osata jäädä eskarin pysäkillä itse pois... Hieman arveluttaa. Joten sinänsä asiat menee aina parhainpäin.

Tietokoneella pelaaminen on mukavaa... Ja opettaa kärsivällisyyttä.

Tällaista arkea täällä, arjen pieniä ja välillä suurempiakin iloja.

Kesätaukoa on ollut ilmassa

Vähän joka asiassa. Onko sitä ylipäätään aina pakko innostua näillä helteillä joka asiasta? Meillä on lisäksi yläkerrassa lämpötila hiponut 30 astetta, joten ei ole pahemmin innostunut raapustelemaan mitään.

Elämä on jatkunut tavallisena arkena, kesälomareissu tehtiin koko perheen voimin heinäkuun alussa. Ensin oltiin päivä Naantalin Muumimaailmassa, josta jatkettiin matkaa appiukon luo Kristiinankaupunkiin. Mukava oli olla reissussa, mutta mukava on kotiin myös palata.

Kristiinankaupunkiin jäi kyllä osa minua selvästi. Aivan upeat maisemat, tallella paljon vanhaa. Oli omalla tavallaan myös liikuttavaa käydä Pasin lapsuudenkodissa, jossa on 13-vuotta elänyt, aina 1-vuotiaasta yläasteen kasille asti. Matkaan tarttui Pasin vanhat pikkuautot ja pienet legot, joita ei Pirpanalla ollut entuudestaan yhtään. Niistä on kovasti tykätty.

Käytiin Pirpanan kanssa uimarannallakin, harmi kun ei kotona ole lähempänä. Kristiinassa oli alle kilometrin päässä aivan mahtava ranta pienille. Pienenä miinuksena kuitenkin kova tuuli, joten uintireissu jäi siltäerää lyhyeksi. Eipä Hyvinkäälläkään ole uimarantoja niin, että pääsisi ilman autoa. Täällä kyllä on uimarantoja, mutta aika kehnosti ajokortittomana - toistaiseksi niille lähdetään. Julkisillakaan ei niille pääse. Iso miinus siitä tälle kunnalle. Kristiinankaupungissa taas kaikki oli puhtaasti kävelymatkan päässä.

Paluumatkalla hetken aikaa seisottiin Turun motarilla/kakkostiellä kolareiden vuoksi. Kyllä siinä alkoi 20 minuutin kohdalla mietityttää, kun hälytysajoneuvot vaan vinkuivat ohi, eikä letka liikkunut. Ei onneksi tullut henkilövahinkoja, ja onneksi ei itse oltu osallisena. Mikäs siinä, kun pääsi vähän jalottelemaan. Kotimatka kuitenkin kesti reilu 5 tuntia. Ihanassa paahteessa.

Oli kuitenkin meille Pirpanan kanssa elämys päästä katselee maisemia, missä ei oltu koskaan ennen käyty, ja Pirpnalle pisin lomamatka tähän astisesta elämästä.

Kaikki ovat valittaneet, tai muuten huokailleet kesän lämpöä. Ajattelin elämää 6 vuotta sitten, kun Pirpanaa odotin. Ei ollut hassumpaa odottaa kesällä. Tosin en ollut viimeisillänikään. Meni se kesä aika sumussa ja aamupahoinvoinnissa.

Tämä kesä on mennyt myös osittain sumussa. Ei oikein aina käsitä miten sitä on selvinnyt viikosta toiseen.
Huhtikuun lopulla selvisi, että perheemme kasvaa pienellä tulokkaalla. Olihan se aikamoinen shokki kieltämättä, mutta enää ei vaihtaisi päivääkään. No eniten ehkä siinä tuli mieleen esimmäisen raskauden kokemukset, toistaako historia itseään. Mutta ei näytä toistavan.

Kesäkuussa näytti taas arki sumenevan. Ultrassa löydettiin vajaa 8 viikkoinen menehtynyt sikiö, kaavintaanhan siitä olisi pitänyt lähteä, mutta minä päätin mennä kotiin. Siinä kun kaavintaan kirjoittivat paperia toinen löysi sitten vielä "jotain elävää". Kaksi oli tulossa mutta yksi jatkanut kasvuaan ja kehitystään, viikotkin vastasivat sitä mitä piti.

Minä nyt sitten en asiaa pahemmin salannut. Oli aikamoista tietää kantavansa elävää ja kuollutta lasta sisällä. Oikeastaan raivostuin kun ihmiset alkoivat puhumaan sitten "tiedän niin ja niin monta tapausta, joilla on näin ja se on ihan normaalia... päläpälä pää.." Olkoot vaikka kuinka normaalia, joku totesi "no saatte sentään yhden". Nii-in yhden saamme, ei siitä tarvitse muistuttaa. Tiedän sen itsekin.

Oikeastaan nyt opin sen, etten enää puhu niille, joille ennen puhuin kaikkea mitä kyselivät. Tuli sellainen tunne, että eikö tässä saa suurra ollenkaan, ja asia pitäisi viitata kintaalla. Ilmeisesti. Joku totesi, että se oli niin pieni. Niin oli pieni, mutta sydän oli jo lyönyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut aamuväsymys. Pahoinvointia ei pahemmin onneksi ollut, siksi ei ole painokaan laskenut niin paljoa. Eikä tilannetta helpottanut Jorvin sairaalan asennekaan, mitä kaikkea tällä elossaolevalla voisi olla vialla. Eikö se jo ala riittämään, että on yhden menettänyt, miksi toisesta luopuisi vapaaehtoisesti. Rakenneultraakin koittivat saada mahdollisimman aikaisin, jotta tiedetään jos on jotain poikkeavaa. Minä halusin sen viimeiselle mahdolliselle päivälle, sekös oli kamalaa. "Jos teidän päätöksenne vielä muuttuu..." No ei muutu!

Isää olen ajatellut aika paljon. Enää ei kerrota uudesta lapsenlapsesta. Tai voihan sen kertoa, kyllä isä kuuntelee, mutta eri asia kertoa kasvotusten.

No ihmisten kommenteista on päästy jo yli, mutta kyllä se kieltämättä satutti. Viimeistään muistuu synnytyksessä mieleen, että olisi kaksi pitänyt syntyä.

Pari viikkoa tuosta Jorvin ultrasta käytiin yksityisellä. Parissa viikossa oli tapahtunut Papulla huimaa kasvua. Viikolla heitti alkuperäisestä lasketusta ajasta, mutta niin nuo mitat vaihtelee mittaajasta riippuen.

Pari viikkoa on liikkeet tuntut. Jokainen liike on tavallaan helpotus. Neuvolassa on joka kerta ollut eri terveydenhoitaja, ja näin tulee todennäköisestikin jatkumaan vielä muutaman kerran. Sitten syntymän jälkeen vaihdetaan taas lastenneuvolaan, aikamoista sirkusta jos sanoisin. Jokainen perjantai olen huokaissut kuitenkin, päästiin tähän asti. Ja nyt voi jo sanoa olevansa voiton puolella joka tapauksessa.

Pirpana on vähän ollut välillä surullinen vauvasta, välillä taas hyvin innoissaan. Tietysti ikäeroa kun tulee lähemmäs 6 vuotta, niin on iso pala, kun saanut olla kaiken keskipiste. Mutta luulenpa, että enemmän on kuitenkin innoissaan asiasta. Toki pientä mustasukkaisuutta on jo nyt havaittavissa. Uhmaakin on vielä toisinaan, lähinnä vain minua kohtaan, mutta rakkauttahan sekin vain on.

Pirpana aloittaa huomenna kesän ensimmäisen lomaviikon isänsä kanssa, ensiviikon sunnuntaina kotiutuu. Onneksi pääsee maalle, jossa on muitakin, sillä isänsä - jälleen kerran on jättänyt iltaisin häntä yksin kotiin, mistä ei neiti tykkää yhtään, eikä tarvitsekaan tykätä. Aika kovaa vääntöä piti käydä asiasta, ja käyttää voimakeinojakin (ei nyt sentään väkivaltaa), mutta Joko tai tapaamisia on. Ei ole niin 30 minuutista kiinni, jos koira pitää lähteä vielä käyttämään lenkillä. Sitten ei sitä koiraa (josta yhteishuoltajuus ex-avovaimonsa kanssa) tarvitse ottaa silloin kun on Pirpana kylässä. Lapselle tuskaa herätä unesta ja iskää ei näy missään. Tosiasiassa mistä tiedän, missä on. Kun ei ole sitä luottamusta. Sitten vasta meni asia perille kun piti mainita lastensuojeluilmoitus. En vain käsitä, miksi pitää käyttää aina sitä viimeistä keinoa? Onhan se, jos isästä tehdään kahden vuoden aikana neljä lastensuojeluilmoitusta. Vieläkö sen jälkeen lasta pitäisi antaa, kun ei halua mennä?

Leijonan kesyttäjä

Pirpana kyseli eilen mikä hänestä voisi tulla isona. Pohdittiin asiaa leipurista, taiteilijasta, kirjailijasta jne... Aika taiteellisia aloja moemmat. Tänän hän sitten keksi mikä hänestä tulee.
Lukekaa jos uskallatte:

Leijonan kesyttäjä!

Aikookohan aloittaa näistä ihmisleijonista, vai ihan eläimistä? Lähipiirissä on heti monta kesytettävää leijonaa. Ei huono ala siis ollenkaan.

Käytiin torstaina neuvolassa. Ja tulihan sieltä räpättämistä. Pirpana oli kasvanut pituutta 95 cm, eli 3,8cm vuodessa. Paino oli.... viitsinkö edes kirjoitaa? Meidän kukkakeppi oikein. 14,450g.. Eli vuodessa oli tullut painoa 350g lisää. (Korjasin painon tuohon sunnuntaina)

Eihän sitä koko ajan tasaisesti tule. Mutta tuo paino oli jo kuulemma hälyyttävää. Paino on nollakäyrällä mutta pituus-paino menee pahasti miinukselle. Pituus menee omalla käyrällään. Olis tutkimuksia edessä jos lääkäri näkee tarpeelliseksi sen, mutta mietin mitä ne auttavat? Koska hän koko ajan kuitenkin syö tasaisesti. Yhden tutun lapsi olijoutunut isoihin tutkimuksiin kun paino ei noussut tarpeeksi. Olivat epäilleet vaikka mitä suolisto-ongelmia. Mutta meillä on päästy ummetuksestakin eroon!! Niin mitä nyt vielä? Syö kyllä pieniä annoksia ja muistuttakoon, ettei kummankaan suvussa ole hongankolisgtajia. Isänsä suku on yllättävän lyhyttä. Famu alle 160cm, isänsä minua pari senttiä pidempi... Kuukauden päästä uudelleen sitten. No ei saanut rokotettakaan kun oli vähän nuhanen. Tehtäviä teki mielestäni tosi hyvin. Olosuhteisiin nähden... Kun perjantaina sitten....

...Pääsin töissä aamukahville, kun päiväkodista soittivat... Neiti on kuumeessa. Minä lähdin hakemaan. Ja tein mokan töissä. Olis pitänyt ensin saada esimies kiinni ja siltä varmistaa mitenkä toimitaan. Niinhän se joo menee, mutta pk ilmoitti että vauhdilla sinne. Laitoin sitten sähköpostia hänelle. Koska on itse sanonut, että voin olla pois, jos lapsi sairastuu. Onneksi maanantaina on kallonkutistaja. Raivostuttaa niin paljon...

Ja osa syy on siihen, että sain eilen postia sosiaalityöntekijältä, joka tekee meidän olosuhdeselvitystä. Tulevat kotikäynnille 26.1.2008, mielenkiintoista.
VANHEMPIEN YHTEINEN TAPAAMINEN 26.2.2009 JA TARVITTAESSA TOINEN 2.3.2009 Eli he hakevat nyt tuolla meille ratkaisua. Miks ihmeessä? Toivottavasti tekevät kotikäynnin myös isän kotiin jossa selviää millaisen kohtauksen isä saa jos pieneltä tippuu leluja lattialle ettei vain hänen kallis laminaattinsa kärsi.

Mikä meteli syntyy siellä huoneessa, kun en tee niin miten isänsä sanoo? Minä olen silloin meistä se vaikeampi osapuoli! Kun niin se ei vain mene.

Näköjään isälle, joka on hylännyt kirjaimellisesti jo kolmesti lapsen pitää antaa niitä oikeuksia nyt sitten enemmän. yhteishuoltajuudenkin se varmaan saa. Nyt unohdetaan se, mitä on tapahtunut minun ja isän välillä, mutta se selvisi, ettei se saa vaikuttaa. Sillä ei ole merkitystä vaikka lapsi on nähnyt isän väkivaltaisen käyttäytymisen yms. Riehunut ja rikkonut lapsen leluja. Silläkään ei ole mitään väliä, vaikka isä ei pidä lapseen mitään yhteyttä omatoimisesti näiden tapaamisten välissä. Ja mun pitäisi ottaa vielä minun kodissa riehunut, minua pahoinpidellyt mies meille kotiin! Ei onnistu! Minun kotiini se ei jalallanikaan astu. Asianajajan mukaan siihen ei ole lakipykälää mikä velvoittaa, vaikka olisikin lapsen koti. Mutta isänsä ei ole päivääkään meillä asunut, eikä minun kanssa päivääkään asunut samassa huushollissa. Heinäkuisen jälkeen sillä ei ole mitään asiaa minun kotiin. ja se on Pirpanallekin luvattu, ettei iskä tule tänne riehumaan. Vaan vaihto tapahtuu valvottujen tapaamisten päätyttyä ulkona. Eniten raivostuttaa nyt, että hän osaa olla muiden läsnäollessa todella yhteistyökykyinen ja tehdä minusta yksin syyllisen. Syyllisiä ollaan viimekädessä molemmat yhtä paljon. Minun pitäisi löytää isästä jotain positiivista... Mutta tällä hetkellä ei ole mitään. Muuta kuin joskus maksanut elarit ajallaan.

Mietin tuon kotikäynnin ideaa. Jätin eilen kymmenen jälkeen soittopyynnön kun posti tuli tuolle sosiaalityöntekijälle. Aina on viestiä laittanut mihin aikaan palaa asiaan tai soittanut muutoin. Eikä meillä ole yhteishuoltajuutta niin miten toisen työntekijän mukaan olisi ollut. Meillä on vain elatussopimus ja nyt oikeuden väliaikaismääräys. Mutta nyt ei. Olihan siellä mainittu jossain papereissa minun ja isänsä avoliitto. Että mitä? Isä on väliaikaismääräyksen mukaan mennyt naimisiin, mutta minä en ole kertaakaan ollu isän kanssa saman katon alla. Enkä enää mene! Isoista rahasummistakaan.

Isän sukulaiset niin ikävöivät lasta ja haluaisivat olla lapsen kanssa tekemisissä. Mutta miksi eivät ole?????? Kertaakaan ei ole famu esim. soittanut ja kysellyt kuulumisia, sen sijaan, että jouluna lähetteli paketteja mitkä olivat iso pettymys kun olivat niin isoja vaatteita tai sitten rikkinäisiä, tai eivät käyneet päälle ollenkaan. Olisi tosi iso vaiva kysyä oikeaa kokoa? Nyt pilaa todella paljon hyviä sukulaissiteitä. Ja se on käännetty minun syyksi, kun en anna lasta vapaasti isälle. Valmis oli jopa maksamaan että vedän prosessin oikeudesta kesällä pois. Kunhan elämä jatkuu normaalina. Tarjosin kesällä että mennään Helsinkiin ja tulee jonnekin lasta tapaamaan mutta se ei käynyt kun minä olen paikalla. Olisi kyllä lapsen hakenut ilman minua hänelle. Ja näin olisi isä tavannut lasta minun selkäni takana. Ei onnistu ennen kuin hänen äkkipikaisuutensa ja väkivaltaisuutensa on kumottu. Siskonsa yritti pienen syntymäpäivänä kysellä kuulumisia. Enpä vastannut kuin lyhyesti, että onhan tässä ollu aikaa niitä kysellä jo puoli vuotta. Mutta ei ole kysellyt edes kummina. En näe tarpeelliseksi kertoa kuulumisia nyt. Asianajajankaan mukaan ei mikään velvoita siihen. Isä voi kuulumisia kysellä. Mutta muille ei tarvitse tehdä mitään. Pirpana tietysti välillä sukulaisiaan kaipaa. mutta minkä minä teen kun HE eivät halua pitää toiseen yhteyttä. En lähde soittelemaan ja kyselemään puhuisivatko pienen kanssa. Koska eivät he tosiaankaan kysele kuulumisia eivätkä yritäkään hänelle soittaa. Viesti ensin "voisinko puhuha pienen kanssa" riittäisi.

Kirjoitinkohan jo, kun olen isälleen sanonut että jos minulta tulee puhelu niin Pirpana soittaa. Jos minulla on asiaa minä tekstaan. Viikko sitten maanantaina Pirpana oli menossa tapaamaan isää kakun kera. Juhlivat siis syntymäpäivää etuajassa. Pirpana soitti sitten isälle jos ehtisi hakemaan kakkukynttilät. Laitoin kaiuttimen päälle jotta kuulen sen vastauksen oikein. Ehkä rumasti tehty, mutta neljä vuotias ei ole vanhempien viestivälittäjä. Mutta pieni halusi isälleen kertoa että kynttilät haluaakin, ensin ei halunnut. Soitti ja isänsä vastasi (anteeksi kiroilu...) "Mitä hemmettiä sä saatanan huora soittelet?" Pirpana sanoi vain kakkukynttilöistä ja antoi puhelimen pois. minä olen tasan kaksi kertaa soittanut isälleen. jonka jälkeen on asia noin sovittu. Ei voi sitä unohtaa kun tietää itsekin, ettei halua minun hänelle soittelevan. Me loppupeleissä haettiin ne kynttilät sitten.

Tällaiselle isälle sitten lisää oikeuksia. Mahdollisimman vähillä velvollisuuksilla. Eihän hän olisi halunnut maksaa lakisääteistä elatusmaksujen korotuksiakaan, ennen kuin sanoin antavani asian sitten asianajajan ulosottomiehen perittäväksi eihän kyseessä ollut kuin 5,49 euroa tms. Mutta lakisääteinen asia. Ja toinen väittää sitä minun päähänpistokseni. Ei sitten kertonut maksaako vai ei. Selvisi vasta tiliotteelta, että jaahasta on maksanut korotettuna.



Tällaista vuodatusta. Pirpana alkaa heräilemään.. taidan mennä katsomaan pientä potilasta.

Mutta jos joku haluaa kuulla jotain muutakin kun valitusta... Pirpana kertoi tykkäävänsä Prinssistä Tähtiin ja tähdistä takaisin ja vielä kerran tähtiin ja tähdistä takaisin. Niin että on meillä jotain ilonpisaroita... Sellaisia mistä ei kaikkea kerrotakaan. Niin joku sanoisi ettei tästä mitään tule tällaisessa tilanteessa. Asiaa olen käynyt myös kallonkutistajan kanssa läpi. Mutta... ei se aina aikaa katso kuka tulee missäkin vaiheessa elämään mukaan. Varsinkaan jäädäkseen. Mutta enpähän nyt enempää siitä kerro.

Tuijalle... Oli Pirpana mummin kanssa viime tiistaina kuorossa. Minä paiskin ylitöitä... Katsotaan selvitäänkö tiistaina sinne. Toivottavasti. täytyy päätellä yksi pirpanan sukka niin voi ottaa toisen mukaan neulottavaksi.

hiljaista, sairastelua ja marmatusta

Blogipostaukset ovat jääneet vähiin viimeaikoina. Pirpanan joulukalenteriakaan ei olla kaikkia luukkuja kuvattu, tai on kuvattu isommissa erissä. Silloin kun kameran paristot antavat periksi, tuntuu näköjään vaikealta saada ne paristot kaupasta. Tietysti voisi ottaa jostain lelusta hetkeksi, mutta... Silloin kun työt eivät paina päälle, niin eiköhän poskiontelontulehdus, kurkunpääntulehus ja keuhkokuumeentapainen hyökkää jostain kulmasta. Voin sanoa, että voimavarojen äärilaitamilla käydään toisinaan. Perjantaina olin valmis heittämään pyyhkeen kehään ja antaa olla. Mutta jostain kumman syystä ne voimat sai kasattua, maanantaina kävin sitten olosuhdeselvityksessä. Tietyistä syistä en siitä sen enempää kirjoita kun toivottavasti venyy ja venyy ja venyy. Vaika helpompi olisi saada se kerralla kuntoon mutta kun ei tunnu onnistuvan. Sossuntantat kysy miten oon päättänyt pitää Pirpanan, enkä päätyä aborttiin, tenttasivat kaikkea mahdollista. Lastenvalvoja sanoo, ettei mun olis tarvinnut antaa Pirpanaa isälle, huutaa pää punaseaksi oon antanut ja nämä ovat saaneet jostain meille tapaamissopimuksen. Kun ei oo muuta kun elatussopimus ja isyys tunnustettu. Noh annan sen asian olla, todellinen sotku. Eikä tilannetta helpottanut yhtään tämän päivän tiedot toisesta henkilöstä paraskin puhuja!

Kallonkistaja kattoikin heti että taisi olla olosuhdeselvitys muuta kun kevyt. No todellakin! Annoin sitten tulla kaiken. Pidin sitä ensin ihan mänttinä. Kallonkutistajaa siis. Mutta mitä enemmän syvemmälle pääsee niin sen enemmän siltä saa jonkinlaisia vastauksia. Suurin vastaus on ollutkin en voi syyttää itseäni, vaikka olisin tehynt mitä olisi tilaane tämä sama. Jos jotain hyvää on tarkoitettu tämän sotkun keskelle minun on vain se otettava. Siinä piilee salaiset voimavarat. Silti on varottava ottamasta liian suuria askeleita mihinkään suuntaan ja on pysyttävä kovana luovuttamatta ajatuksesta, ettei minun tarvitse tehdä niin, miten toisesta tuntuu hyvältä. Minun on vihdoinkin ajatletava mikä tuntuu myös minusta hyvältä. Haa viimeaikoina olenkin löytänyt salaisia voimavaroja.

Tarjosin maanantaina käytännössä sovintoa, ei tainnut mennä läpi. En uskonutkaan sen menevän, koska sen ehdotuksen perusteella ei enää pysty minun elämää hallitsemaan, Pirpanan isä siis. Tänään jotain tuhahteli mitenkä ei mulle tuu ikinä mitään elämää, eikä minusta ole yhtään mihinkään. Tietäisipä vain! Mitä enemmän se jaksaa minua painaa alaspäin sitä tuplaten jaksaa prinssi nostaa ylöspäin. Mikä prinssi. Nii-in. Mähän sanoin salaisia voimavaroja on ilmaantunut.

Pirpana laittoi Prinssin heti rakennushommiin. Tunnistaako joku kuvasta kuka kyseessä? Yllätyspalkinto tiedossa sitten. Prinssi itse ei saa osallistua kyselyyn. Prinssi ja Pirpana tapasivat Perjantaina (itse oon jo tehnyt parempaa tuttavuutta, tai on tehty) Pirpana odotti tänään jo koska Prinssi oikein tulee, ja ei millään meinannut hyväksyä että vielä muutama yö. Oli ihan käärmeissään. Alkaa äiti jäämään uhkaavasti toiseksi. Miksikä mä Prinssiksi nimitän. Hän nimittää meitä prinsessoiksi. siksipäsiksi.

Töissä menee jo paremmin. Elmässä on vähän enemmän valopilkkuja, viis mistään olosuhdeselvityksestä. En jaksa antaa sen häiritä meidän elämää.

Kiitos kuitenkin kaille Pirpanan joulukalenteriin osallistuneille. Luukuista on ollu tosi paljon iloa pienelle.

Pirpanan odotus palkittiin

Eilen ei toiminut tietokoneen "irtohiiri", kun Pirpana heitti sen seinään. Koko koneeseen ei koskettu eilen, ja kas yks kaks kipusi penkille ja kräts. Ei tuo nytkään toimi kovinkaan kummoisesti mutta vähän paremmin kuitenkin.

Eilen yritin sitten kirjoittaa blogiin kun nukahti mutta en saanut sitten tallennettua. Leikkaa-liitä toiminnolla onneksi sain tekstin liitettyä wordiin ja sitä kautta sitten tallennettua.

lähtövalmiina iskää katsomaan.
Pinnit päästä puuttuvat.

Tässä sitten eilinen postaus

Pirpanan odotus vihdoinkin palkittiin. Näki vihdoinkin isäänsä sitten heinäkuun. En tiedä muuta kuin hyvin oli mennyt, ja siellä isi pukikin toista kun menin hakemaan. Tapaamisethan on siis valvottuja tammikuun loppuun asti. Sai isin kanssa touhuta ja jutella. En tiedä kaikkea vielä enkä tiedä tarvitseeko minun tietääkään. Ei Pirpana ole reagoinut ainakaan negatiivisesti, muttei ole ollu riemu ylimmilläänkään. Ehkä se tärkein "isi pyysi minulta anteeksi" on nyt toteutunut. Isänsä kanssa ulkona kohdattiin, kun takin vetoketju oli pienellä auennut alhaalta. Piti laittaa sitten uudestaan, ja isi ehti sitten tulla "perään". Siitä se episodi sitten alkoikin.

Lupasi ensin tuoda nukkekodin akvaarion toiselle rikkomansa tilalle. Pyh vielä mitään tuonut. Lupasi tuoda Prinsessa-joulukalenterin. Ei tuonut sitäkään. Siitä repesin. Olisi voinut nostaa edes rahaa, että pieni saa käydä itse ostamassa. Siitäkös se paha mieli tuli kun jäätiin kahden. Noh minähän siitä sitten isälle, että et todellakaan nostanut rahaa "ei ole tapana käyttää käteistä" oli hänen vastauksensa. Niimpä niin. Noh minä sitten, että on sinulla ylimääräistä maksella isoja pk-kuluja (ei tule edes maksikirjeenä, kun pituutta piisaa kalenterilla) mutta ylimääräisiin kuluihin et sitten ota osaa kun vitkastelemalla ja sit kun häntä huvittaa. Minä siis joudun ensin ostamaan, ja odottelen sitten siltä parhaimmillaan kuukauden koska herralle sopii maksaa n 200 euroa takaisin. En valittaisi, jos talous olisi vähän helpompaa itsellä. Toisekseen saako niitä enää sitten kun viitsii hakea, ja koska se on meillä. Taisi tajuta, kun sanoi että laittaa rahat mun tilille. Pienelle sitten selitin kuinka isi laittoi äidin tilille rahaa ja saat käydä itse ostamassa ja maksamassa sen kalenterin. Pienelle tuollainen odotus (lähes kuukauden kun ensimmäiset ovat olleet kaupassa) ja sitten kun ensin toinen lupaa ja sitten ei tuokaan on pettymys kova. Eilen sanoin isälleen sitten ihan suoraan, että kahden neljä vuotiaan asioitako tässä hoidan?

Kaiken raivostuttavinta kuitenkin , valvojalle ei sovi näköjään kaksi aikaa noista, mitkä väliaikaismääräyksessä on määrätty.Joulukuun toista aikaa on myöhäistetty 2h, tammikuun ensimmäinen aika meni kokonaan uusiksi. Saa nähdä, jos oon silloin töissä niin ei onnistu keskellä päivää. Asianajajalle ja lastenvalvojalle taas asiaa.

Noh loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt on sitten neidillä pari kalenteria. Ensinhän piti riittää pelkästään tuo mitä blogissani hälle kokosin. Mutta isälleen sai näköjään viestin perille. Hyvä kun lasta kuuntelee!

Voi sitä riemua!
Kalenterissa näköjään viisi isompaa yllätystä.

Käräjistä

Ei saatu käräjillä sovintoa aikaan. Olihan se itsestään selvä asia jo sinne mentäessä. Mutta jäimme odottelemaan väliaikaismääräystä joka annetaan 2 viikon kuluttua. Mutta omasta mielestäni istunto meni meidän osalta loistavasti. Kantaja vihjaili minua mielenvikaiseksi yms. Asianajajani kanssa jo pohdittiin aiemmin, että siihen voimme todeta vain, että kantaja voi mennä itseensä ja miettiä miksi, tämän kaiken edessä ei tarvitse pysyä kasassa täydellisesti. Tuli jopa syyttelyitäkin, mitenkä olen itse omilla toimillani aiheuttanut hänen väkivaltaisen käytöksen ja omat jälkeni. Sentään tunnusti, että ymmärtää jos lapsi näin dramaattisten tapahtumien jälkeen aristelee isäänsä.

Eli hyvin ristiriitainen lausunto. Ensin kieltää tehneensä mitään, mutta sitten ymmärtää, jos lapsi näin dramaattisten tapahtumien jälkeen aristelee isäänsä.

Olin jo aiemmin pohtinut millainen oma asianajajani oikein olisi. Mutta kas! Yliveto. Päivo oli sinänsä helpotus. Voin sanoa puhtaasti erävoitot 6-0. Vaikka ikävältä tuntuu lapsen kannalta.
Mutta eipä isä ole yhteyttä häneen ottanut heinäkuun jälkeen. Ei millään tavalla. Hyvin halpamaisestikin mulkaisi kun vein Pirpanan tekemän isänpäivälahjan. Pirpana jo tuossa kyseli eilen kiittääkö isi häntä? Spontaanisti tuli suusta. Kaikkea hänkin pohtii! Niimpä, kiittääkö isi? En todellakaan tiedä. Ja se on hänen asiansa. Asianajajalleen lopussa kyseenalaistan isän rakkauden lastaan kohtaan kun ei yhteyttä ole mitenkään ottanut, enkä ole kieltänyt. Posti kyllä kulkee.

Siinä onkin Pirpanalle selittämistä miksi isi teki niin. Tähän asti olen vain sanonut, äiti ei tiedä, isin täytyy itse kertoa sinulle. Sehän on totuus. Mutta yritäpä siinä vakuutella, että isi rakastaa häntä tähtiin ja tähdistä takaisin, niin miten ennenkin. Ei mene enää läpi.

Isänsä Sukulaiset ovat olleet nyt sitä mieltä, että olisi pitänyt abortoida koko tyttö, koska hänellä on tällainen äiti joka osaa käyttää häikäilemättömästi lakia edukseen ja valehdella virkavallan ja oikeuslaitoksenkin puolelleen. valitettavasti tänä päivänä virkavalta ei tee lastensuojeluilmoitusta, eikä kriisiasuntoa järjestetä kevyin perustein. Eipä ole suku ottanut yhteyttä lapseen pahemmin.

Tulin erään ihmisen kanssa keskusteltuani tulokseen, että vaikeiden syytösten ja paineiden, uhkailujen ja kiristysten alla olen joutunut taipumaan lapsen isän tahtoon, joka nyt on pettytyt minun saadessani voimat kasaan vastustaa hänen vaatimuksiaan siinä määrin. Tuli hyvä tunne tuosta. Keskustelemassa täytyy vielä käydä, mutta se, että joku täysin sivullinen tuntematta taustoja ja ihmisiä pystyy sanomaan noin ensimmäisen tunnin jälkeen. Voinko olla onnellisempi?

Minulla on ystäviä, minulla on koti, vanhemmat, tukijoukot, työtä, talous jokseenkin tasapainossa, ja maailman ihanin tyttö... Vaikka tuhma hänkin osaa olla. Elämää päivä kerrallaan, suunnittelematta sen enempää.

Näin Auvisten televisiohaastattelun, heitä vanhempia ymmärtää nyt paljon paremmin. Kun äiti totesi syyllistävänsä henkilökohtaisesti itseään ihan kaikesta tuli tunne, niin teen minäkin. Syyllistän mm. isyyden tunnustamisesta, tapaamisten antamisessa ilman sopimusta, elatusmaksuista, muista kustannuksista, siis ihan kaikesta mikä lapseen ja isäänsä liittyy. Mitä se hyödyttää? Ei mitään. Mutta yritäpä sitä takoa omaan päähäsi. Tapahtumat ovat kuitenkin täysin erilaisia. Itselle anteeksiantaminen on vaikeinta. Miten saatoinkaan uskoa kiiltokuvapojan näköistä miestä, jonka alla onkin väkivaltainen, osaamatta olla oikeudessakaan fiksusti, henkisesti loppuun kuluttava ihminen. Tänään kun eräs ihminen sanoo minusta jotain postiivista, en usko siihen. Hän tietää sen itsekin. Viimeaikoina on tuntunut, etten pysty edes ihmisiä kutsumaan kotiin kylään. Pikkuhiljaa vahvistuu tunne, että kyllä kotia on vaihdettava, mutta päätös käsitellä asia kotona oli kuitenkin paras mahdollinen...

Onneksi elämässä on paljon hyvääkin! Ja sellaista, mitä ei kaikille kerrota :)

Hijlaiseloa ja taistelua

Tässä on blogi viettänyt hiljaiseloa hetken aikaa. Töissä on mennyt ihan kivasti ja vuoden loppuun nyt ainakin niitä on. Parin viikon päästä selviää jatko. En ole vielä omaakaan päätöstä tehnyt tai edes ajatellut haluanko jatkaa vai en.


Tänään puidaan käräjillä Pirpanan elämää. Tunnin päästä alkaa istunto, kummallakin on asianajaja, tulee pitkä taistelu. Että pitikin tämän mennä näin! Kummallakin on yksi todistaja. Toisen osapuolen todistaja taas ei pysty kamalasti kertomaan, toisin kun minun. Ellei isä ole syöttänyt sanoja hänen suuhunsa.

Nyt vain toivon hiljaa... voimia lisää, oikeudelta sitä viisasta päätöstä lapsen edun mukaisesti. En ole isää potkimassa lapsen elämästä pois, vaan ennemminkin haluaisin, että isä olisi ottanut jotakin yhteyttä lapseensa heinäkuun jälkeen, mutta kun ei mitään! Ei kerrassaan mitään. Tyttö on odottanut isältä anteeksipyyntöä jo pitkään. Toinen ei muista edes postikortilla. Sen sijaan isä saa tänään isänpäiväyllätyksen, jonka toinen on päiväkodissa tehnyt muiden kanssa.

Se mikä harmittaa, on ihmisiä, jotka olisin voinut todistajaksi haastaa/pyytää, yksikään ei suostunut, vastaajan "koston" pelossa. Harmittaa. Eihän minua tarvinnut tulla puolustamaan, vaan kertomaan mitenkä "ulkopuolinen" on kokenut lapsen kertoman ja mitä lapsi on kertonut.

Yöllä nukuin varmaan 45 minuuttia. jos sitäkään. Töissä mietin uskallanko tarttua edes päivän laskupinoon, yhden mokan meinasin tehdä, onneksi selvisi saman tien. Eikä sekään taas minun mokani olis loppupeleissä ollu, mitäs tuodaan minulle kahteen kertaan laskut.

Myönnän käyneeni heinäkuisen tapahtuman johdosta keskustelemassa erään henkilön luona. Täytyy sanoa, että pitkä tie on itsesyytöksistä irti pääseminen. Maanantain yhteenveto olikin:
Elämääsi yritti jäädä hallitsemaan yksi mies ja suku hänen mukanaan lapsen varjolla. Osittain siinä onnistui, sinun taipuessa vaatimusten ja uhkauksien alle, jotta pahimmalta vältyttiin. Kun nousit vastarintaan alkoi ongelmat. Ei sinun tarvinnut hänen vaatimuksiinsa suostua. Se, että olet päättänyt pitää lapsen, on ollut oikea ratkaisu. Siihen, mitä suku sanoo sinun käyttävän lakia häikäilemättömällä tavalla eduksesi, ei tarvitse vastata. Laki on noudattamista varten.

.. jatkan jossain vaiheessa.. kun olen selvinnyt tuolta...

Töitä ja kiirettä

Työt aloitin siis kunnalla maanantaina. Mikäs siinä kun kaikki lähti hyvin käyntiin ja työt eivät ainakaan tekemällä lopu.

Kotona en ole sitten pahemmin konetta edes aukaissut, Pirpanalle ollu vaikeaa tottua taas aikaisiin aamuheräämisiin. On jo parina aamuna sanonut "Eikö äitien työ ole hoitaa lapsia!" Yritin siinä sitten selvittää, että kun äiti menee töihin niin on paljon helpompaa elämä. Noh ehkä se taas tottuu ajatukseen.

Käräjille mennään marraskuun viides päivä selvittämään lapsen huoltoa ja tapaamista. Elatus ei mennyt oikeuteen, kun meidän sopimus on uusittu vuonna 2006 ja vuoden 2007 verotus ei ole valmistunut, jolloinka ei voida nähdä kuinka olennaisesti isän tulot ovat muuttuneet. Noh ne ovat muuttuneet kyllä ja muutenkin hänen elämäntilanteensa muuttunut positiivisempaan. Noh tapellaan nyt sitten jokaisesta lisäkustannuksesta mitkä muksulle tulee, kun ei halua itse tehdä muutosta. Mutta toivon mukaan ei sitten valita kun pyydän muihin kuluihin. Tyhmää vaan sen kannalta, kun en jaksaisi millään olla missään tekemisissä sen kanssa tuon oikeuden päätöksen jälkeen.

Tuossa kun tein tuot aomaa selvitystäni, niin lastenvalvojan kanssa puhuttiin, ettei isä ole edes yrittänyt ottaa lapseen mitään yhteyttä 17.7.2008 jälkeen. Tuli sellainen tunne, että minua on ollut vain hyvä lapsen varjolla pitää kahlittuna. Jos oikeasti lasta olisi halunnut nähdä niin olisi sen edes kysynyt ja säilyttänyt sitten vastaukseni. Eli tietääkö nyt kuitenkin menettäneensä toiveet päästä vaikuttamaan mm. meidän asumiseen ja muihin asioihin? Tyhmää on minun mielestäni nyt väittää sitten, että minä en anna nähdä, kun mitään ei ensin itse edes kysy, tai ei yritä edes tavata mitenkään. Nyt olen sitten monelta kuullut ihan viranomaistahojakin myöden, että minun täytyy tämä muistaa oikeudessa ja kysyä näinkö paljon hän rakastaa lastaan?

Vaikeita asioita pohdittavana.

Töissä sentään tuli kehuja heti. Kotona sitten taas... Niin.. Pikkuhiljaa..

Lääkärissä kävin perjantaina ja ei sen kummosempaa kun käydä vähän juttelemassa tuosta tapahtuneesta ja ns. itsensä syylistämisestä.

mutta näin arkea eteenpäin.