Tämä perhe on elänyt aikamoista myllerrystä viimeaikoina.
Kortin korttia - Pasin synttärikorttia lukuunottamatta en saanut aikaiseksi. Korttikin on vielä kuvaamatta. Vauvalle olen kuitenkin tehnyt Nallen kukkaketo "kielo"-sävystä tehnyt isoäidin neliöitä, jotka kasaan peitoksi.
Tähän kortittomuuteen on yksi ja ainut peruste. Appiukko saapui meille n. 3pvn varoitusajalla 12.9. Olihan täällä tiedossa pientä remppaa, mm. katon kanssa. Ensimmäiset pari päivää meni oikein loistavasti, mutta sitten alkoi alamäki, mitä tämä miniä on tehnyt tai ei ole tehnyt. Sain sellaisia vihjailuja, joita en sulattanut. "Vittumainen ämmä" oli viimeinen pisara 15.9. Ei tietoakaan auvoisesta sukulaissuhteesta, jollaisen kuva jäi minulle kesän lomailulta hänen luonaan. Kamala meteli mitenkä paljon toin meidän tavaroitaan hänen omistamaansa kotiin. Niin no juridisesti omistaa tästä puolet edelleen. Mutta itse halusi tehdä tilaa jotta Pasi pääsee perhettä perustamaan ja lähti 350km päähän.
Heti tiistaina iski sitten kaivon vesipumppuun ongelma ja oltiin milloin ilman kaivovettä tai jätevettä ei saatu laskea. Onneksi tuo ongelma selvisi viikossa. Aikamoista veden keittämistä se oli.
Keskiviikkona 15.9. hänen piti viedä oma autonsa Viikkiin huoltoon. Mutta, hän ajoikin lähes Vihtiin, ja auto jäi viemättä. Mietin hiljaa itsekseni, että onko tää nyt vaan mun kiusaamista vai mikä tässä on pohjalla. Taas sai muutaman päivän lisäaikaa viipyä täällä, puhui ensin vain viikon olosta. Kun sitten alkoi laukomaan mitenkä täällä täytyy toimia, niin minä suutuin. Neuvolassa todettiin kohdussa isohko repeämä. Ei mitenkään hyvä asia suhteutettuna viikkoihin. "Ai sulla on ventta päällä? Kyllä mä kesällä katselin ettei noin lihavaa voi olla olemassakaan, jos ei oo ventta päällä, ja Pasikin kielsi asian, kun häneltä kysyin". Todellisuus oli, että tuolloin toivuttiin vasta toisen vauvan kuolemasta, kun häntä nähtiin ja todettiin, ettei puhuta vielä mitään asiasta. Olin raskaudesta tiistaina hänelle sanonut, mutta ei näköjään mennyt perille. Enkä olisi varmaan sanonutkaan, jos ei olisi syöttänyt savustettua perhekalkkunaa yms. Savustettua kun ei saa raskaana ollessa syödä. Ja kun alkoi sitten siinä samalla painooni puuttumaan. Kertaakaan minä en puuttunut hänen korkeaan verenpaineeseen, joka on huolettavan korkealla kylläkin. Ei voi yksi omakotitalon viemäri mennä tukkoon siitä, että tiskatessa huuhteluvedet menee viemäriin, eikä ruusupuskalle. Sitten on jo rakennusvirheistä ja isoista kyse. Otettiin monessakin asiassa yhteen.
Perjantai 17.9. Kruunasi kaiken. Lähdettiin Pirpanan kanssa Hyvinkäälle uimaan ja kyläilemään, ja kun tultiin kotiin, kamala mesominen kun oli penkonut papereitani siitä mitenkä tyhjätasku minä olen. Vaikka väitti papereideni lojuneen pitkin lattiaa. Mikä ei todellakaan pitänyt paikkansa. Lapseni kuullen haukkui minut pystyyn. Ei tehonnut, vaikka Pasi pyysi lopettamaan. Kuultiin sellaisia asioita, millekä ei voitu kun nauraa yhdessä. Appiukon ratkaisu meidän tilanteeseen oli, että minä muutan lapseni ja syntyvän lapsen kanssa pois ja otan kaikki yhteiskunnan edut mitkä vaan saan. Siihen sanoin kyllä, että sitten on turha edes kuvitella näkevänsä ainoan poikansa jälkikasvua. Ja muuttoon hänen perusteensa oli, ettei hänen tarvitse meitä elättää.no senttiäkään ei meidän talouteen kylläkään anna. Ja meidän perheen menot eikä tulot hänelle kuulu, kun ei hän niihin osallistu sentilläkään.
Perjantain ja lauantain välisenä yönä en pahemmin nukkunut. Neljä tuntia supisteli ja aattelin, että nyt kävi huonosti. Jäi unet pariin tuntiin. Nousin jossain vaiheessa yötä keittiöön kirjoittamaan ihan ylös haukkuja, mitä olen saanut appiukolta. Hänkin nousi neljän aikaan aamusta syömään ja sanoi "tapahtuu mitä tahansa, niin pidän puoliasi". No ei siltä vaikuttanut. Ja oikeastaan hänen apuansa en tarvii, enkä halua. Pasi kertoi illalla, että turha on häneltä odottaa anteeksipyyntöä. Ja todellisuudessa sitä ei oo tähän päivään mennessäkään kuulunut.
Lauantaina 18.9. oltiin Pirpanan kanssa 4 tuntia Kansalaisopiston "Luovasti lapsen kanssa"-kurssilla. mietin millaisenkohan sodan keskelle tullaan takaisin, mutta ei sanaakaan ollut kumpikaan sanonut minusta. Järkevää Pasilta, vaikka joku olisi ehkä toivonut miehen sanovan suoraan mitenkä asiat ovat. Kurssilla tehtiin batiikki-töitä. Pirpana teki Pasille vaalean siniselle tyynyliinalle tekstin "isi". Sanoi, ettei halua muuttaa kotoa, vaikka appiukko oli meitä jo häätämässä.
Kyseessä on kuitnekin aika iäkäs ihminen. 72-vuotta on appiukolla tullut syyskuussa ikää ja minä ajattelin jo iänkin puolesta, että yritän kaikkeni, jotta tullaan toimeen. Mutta näytti toivottomalta. Puhui tasasin väliajoin koska lähtee, mutta aina tuli jokin muutos. Ensin pumppu sotki suunnitelmat, sitten sotki auton huolto, ja kun autonsa sai seuraavalla viikolla huoltoon, kesti siinä taas muutama päivä, ja minä kuuntelen käytännössä päivittäin mitenkä kamala ihminen minä olen. Annoin kyllä tulla myös takaisin. Mutta siitä hän vasta suuttuikin. Koskaan ei ole ilmeisesti kukaan hänelle vastaan sanonut. Monta kertaa Pasilta kysyin ovatko oikeasti sukulaisia? Milloin sain osaksi pilkan omasta itsestäni, milloinka raskaudesta, milloinka siitä, etten ole perinyt "rikasta isää", enkä tule perimään rikasta äitiäkään, milloin osansa sai Pirpana kuin syntymätön lapsi. Kuulin myös pitkät ripitykset siitä, mitenkä en saa synnyttää alateitse, en edes yrittää, sillä se on lapselle vaaraksi. Ja jos en täysimetä vuoden ikään asti, niin vauva voi vammautua ja sittenhän se ei ole edes Pasin. Monta kertaa kyseenalaisti Pasin isyydenkin minulle. Vaikka sitä ei todellakaan tarvitse kyseenalaistaa. Vaikka vaikea on sanoa päivälleen koska vauva on alkunsa saanut, koska kierto ollut aivan sekaisin alkuvuodesta, laskettu aika sentään on saatu hyvin selvitettyä. Ja edelleen näyttää siinä pysyvän, tai aikaistuvan 5pv:llä, riippuu mitä ultraa nyt sitten uskoo.
Syyskuun viimeisellä viikolla puhui, että vie Pasin auton katsastukseen, kun aikaisintaan sai katsastaa 1.10. Ajattelin, että kyllä se läpi menee, ja sitten hän pääsee viikonlopun aikana lähtemään. Mutta ei. Auto ei mennyt katsastuksesta läpi. Appiukko vei auton suoraan korjaamolle ja sanottiin, auton saatavan 7.10. Taas tuli lisäpäiviä. 6.10. Appiukko oli sitten jättänyt puhelimensa Kirkkonummen Teboilille kun huollosta oli yritetty tavoittaa häntä, onneksi oli antanut lankaliittymänkin numeron. Huolto soittaa ja kysyy mitä tehdään kun katsastusluettelossa on toinenkin vika, joka tulee maksamaan toiset 400e. Käskin soittamaan Pasille, ja hinta-arvio minulle heitti tuon 400e. Todellinen hinta oli 1200e. Raavin päätäni! Vanhaan autoon noin paljon, jotta sen saa katsastuksesta läpi? Appiukko alkoi vielä vinkumaan ilmastoinnin korjausta. No ei todellakaan talvea vasten, Pasilla on tammikuussa mm. isyysloma, käykööt sitten sen korjauttaa. Tuo toinenkin vika piti saada sovitulle ajankohdalle korjattua, mutta ei. Ja taas lykkääntyi appiukon lähtö. Ihan kun Pasi ei olisi itse voinut sitä autoa sieltä hakea. Mutta kun ei se appiukolle vaan käynyt. Saipahan lisäaikaa pompottaa minua.
Suutuin oikeasti, että tässä pitää vielä vauvalle tehdä hankintoja, mm. pinnasänky, city koppa aiemmin ostettuihin vaunuihin, auton turvakaukalo jalustalla, nuo tulevat nielemään yli 600e. Että ei todellakaan nyt mietitä ilmastointia, kun lämmitys pelaa. Mutta taas sain haukut, minä en tyydy käytettyyn. Vaadin uutta. No kaukalossa olen ainakin tarkkana, meillä on sen verta korkea tuo auto, että nyt alkaa jopa Pirpanan vyön kiinnittäminen tekemään tällaiselle pätkälle tiukkaa, kun maha kasvanut sen verta, ja täytyy osittain nousta autoon, että lapsen kannalta helpompi tuo jalustallinen kaukalo ja turvallinen ennen kaikkea. Ensin mietittiin Stokken Sleepy-pinnasänkyä, mutta luovuin jo kauan sitten siitä, kun mietin käyttöikää suhteessa hintaan (799 euroa), vaikka hyvä jälleenmyyntiarvo olisikin. Päädyttiin Brion Two-versioon laskettavalla laidalla. (Hinta patjan kanssa kotiin kuljetettuna 245e) Citykopan hommaan toki käytettynä, jos tulee mieleinen vastaan. Mutta mitään ei saisi heittää pois eikä mitään saisi ostaa uutena, vaan on tyydyttävä vanhaan.
Tuossa näkyi juuri se meidän sukupolven ero. Se, että vanhat ihmiset ovat joutuneet elämään tiukoilla, ei tarkoita että meidän täytyisi nykypäivänä tyytyä siihen halpaan - eikä välttämättä kestävään, jos oma talous antaa myöden. Vaunut olivat olleet liian hienot ja kalliit, kun olisi voitu ottaa jostain 70-luvulla käytetyt vaunut. Niin, mutta... Noista maksettiin 390e, Uutena city-kopan kanssa olisi hinta mennyt kuitenkin lähelle 900e. Takuutakin meidän vaunuissa on vielä koko ensi vuosi. Ja sitä paitsi miettii sitä raistusta millekä vaunut meillä joutuvat, kun lasten kanssa käytännössä jalan ja julkisilla liikun. Mutta turha oli selittää mitään, tuntui kuin kuuroille korville olisin puhunut. Olin aina väärässä. Paitsi siitä, että sai täältäkin nostettua Aktiasta rahaa, eikä tarvinnut lähteä Helsinkiin asti, missä on hänen pankkinsa toinen konttori. Oli pankissakin kehunut "Kerrankin miniä oli oikeassa!" Voih, olin montakin kertaa oikeassa, jos olisi sen vain halunnut myöntää. Mutten jaksanut tehdä numeroa asiasta.
19.9. vietettiin Pasin kanssa toista vuosipäivää. Tunnelma oli kyllä kaukana siitä mitä oltiin ajateltu. Ei sitä perjantai-iltasta noin vain unohdeta. Pasi sentään pysyi siinä meidän keskellä, ei lähtenyt kummankaan taistelutantereelle, mutta puolusti minua silloin, kun oli aihettakin. Päätin kuitnekin, etten anna appiukon vaikuttaa meidän perheen tilanteeseen. Se, että tulee kerran vuodessa kylään niin menkööt, mutta se, että on täällä todellakin kylässä, eikä tule siirtelemään tavaroita niin miten ne ovat olleet täällä ennen. Tai sanomaan missä pitäisi olla kenenkin huone. Se valta talossa on ikäänkuin vaihtunut. Ja ensimmäistä kertaa huomasin itsessäni sen, etten alistu enää siihen mitä toinen sanoo. Kovasti oli appiukko pakkaamassa meidän tavaroita jätesäkkeihin ja viemässä roskiin. Veisi sentään ensin omansa täältä pois, jotta saadaan tilaa, mutta kun ei. Oikeastaan minä en kysy säilötäänkö 2 vuotta säilöttyjä tyhjiä piparirasioita vai ei. Ne lensi roskiin, kierrätykseen meni 6,5 vuotta sitten kuolleen anopin vaatteet, vaikka siinäkin tein virheen. Minun olisi ne pitänyt pitää itselläni. Totesin, etten todellakaan voi. Ei se kiva ole Pasille nähdä avovaimon päällä äitivainaan vaatteita ja muutenkin... Ostan kyllä omani jos on tarve.
Eniten loukkasi kuitenkin väite siitä, mitenkä Pasi salasi alkuun oman lähtökohtani Pirpanan osalta. Ei ollut asiasta maininnut kuin vasta puhuessaan isälle avoliitostamme. Se ei minua loukannut pätkääkään ettei puhunut, vaan appiukon väite mitenkä Pasi on todellakin hävennyt ylipainoani, tulottomuuttani ja yksinhuoltajuuttani. En nyt todellakaan ole ihan tuloton. Levitteli siinä sitten perättömiä asioita, mitenkä Pasi oli vuonna 2008 todellinen naistenkaataja, joka viikonloppu jossakin. Ei nyt sentään ihan joka viikonloppu nähty, joten kysyin Pasilta faktoja. Lähinnä silloin oli antanut aihetta aivan muunlaiseen kiintymykseen, jos todellisuus oli toinen. Ei se nykypäivän tilannetta olisi kuitenkaan muuttanut mihinkään. Appiukko nyt oli taas puhunut sitten minulle vähän satuja ja vääriä ajankohtia. Ja Pasin sana täsmäsi hänen facebookin vanhoja tilapäivityksiä, vaikkei ole ainakaan vuoteen koko facebookia käyttänyt.
Minulla alkoi jo omat ystävät miettimään mitenkä pää pysyy kasassa, koskaan ei tuntunut olevan loppua. Vuodatin aika rajustikin. Osasyynä varmasti raskauden tuoma herkkyys ja kuitenkaan kenenkään ei tarvitse tuollaista kuunnella omassa kodissa, on se juridisesti oma tai ei. Juridista omistussuhdettakaan ei voi käyttää syynä käytökselle jota tässä jouduin kestämään.
Neuvolassa terveydenhoitaja tiesï appiukon meilläolosta, ja kysyi kun pari viikkoa sitten kävin, että joko lähti. Näytin kuulemma sen verta väsyneeltä. Oikeastaan paljoa ihanampaa terveydenhoitajaa ei voi olla. Harmi kun vaihtuu lapsen syntymän jälkeen. Mutta koin että avaan suuni rehellisesti.
Pari päivää neuvolaa aiemmin olin käynyt sokerirasituksessa. Tulokset olivat loistavat, itseasiassa vähän liian alhaiset sanoi lääkäri. Ja minä kuitenkin herkuttelin sinä päivänä, kun paasto piti aloittaa illalla. Kotiin kun pääsin ja kuulin taas kuinka lihavalta minä näytin. No kohdunpohjan korkeus oli kasvanut aika reippaasti, samaten paino ensimmäisen kerran noussut koko raskauden aikana hivenen yli "sallitun"/vko, mutta reippaasti alle lähtöpainon kuitenkin. Kehasin verenpaineellani ja sokerirasituksen tuloksella. Verenpaine on aina raskauksissa mennyt alas, tietysti parempi niin kuin korkealla. Mikä oli vastaus?
"Miten voi olla noin lihavalla ihmisellä noin hyvät tulokset. Siis tuohan on jo niin sairaalloisen suurta lihavuutta! Kyllä minä jo heinäkuussa katoin, että en ole ennen noin lihavaa naista nähnyt, kuin sinä oot! Tai sitten salasit Pasiltakin odotuksen, ja Pasi ei siksi minulle kertonut!" Hahaa! Kesäkuussa Pasi oli mukana yksityisellä ja tasan tarkkaan on tiennyt raskaudesta heti alussa. Sanotaan, että sitten ei ole nähnyt ihmisiä, jos ei ole minua isompaa ihmistä nähnyt. Niitäkin nimittäin todella on.
Mutta... Vihdoin ja viimein viime viikolla saatiin auto ja appiukko antoi hieman toivoa, että lähtee sunnuntaina. Mutten uskonut siihen, kun alkoi perjantaina taas olemaan viitteitä, että olisi pidempään. Sunnuntaina herätessä hämmästyin kun olohuoneesta oli häipynyt kuitenkin hänen matkalaukkunsa ja muutakin tavaraa, mutta auto oli yhä pihassa. Tunnin päästä katsoessani ikkunasta ulos auto oli poissa. Hän todellakin oli lähtenyt. Sanaakaan sanomatta.
Tuntui osittain kurjalta. Toisaalta ymmärrän häntä. On kova pala ikäihmiselle luopua kodista, jossa asunut pitkään, ja jossa on varmasti monenmoisia tunnetiloja. Ja Pasi on kuitenkin ainut lapsi, jota pitkään yritetty ja toivottu. Mutta se irtipäästäminen on vain joskus pakko jokaisen kohdata. Tavallaan hänen olisi opittava hyväksymään se, että me olemme Pirpanan kanssa osa Pasin perhettä ja me elämme perheenä niin, mitenkä parhaaksi näemme. Ei hänen tarvitse kantaa huolta meistä taloudellisesti, eikä muutenkaan. Jäin kaipaamaan sellaista keskustelua, jossa oltaisi Pasin ja appiukon kanssa oikeasti keskusteltu asiallisesti asioista, mutta jälkeenpäin ajateltuna ei siitä olisi tullut mitään. Tavallaan on hyvä, että tuota välimatkaakin on. Tuli kuitenkin sen verta syyllinen olo tuosta hiljaisesta lähdöstä, mutta toisaalta, asiat on sanottava niin miten ne on. Kyllä minä omasta elämästäni sanon vastaan ja lapsiani puolustan viimeiseen pisaraan. Syyllisyys kuitenkin hävisi aika pian, kun tajusin ja Pasikin asian minulle myönsi, mikäli minun tilallani olisi ollut joku muu, olisi reaktiot olleet samanlaisia, ei välttämättä painosta, mutta kun ei appiukko nyt paljoa muusta saanut haukkumisen aihetta, niin... jostainhan se oli revittävä. Ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta kun lähtee sanaakaan sanomatta Pasin mukaan.
Kun koti oli taas "meidän", tuli lamaannus. Tietyllä tavalla sitä päivää oli odottanut jo kolmen vierailupäivän jälkeen, koska lähtee. Mutta sitä kaikkea mitä piti sisällään oli vaikea edes kerralla sulattaa. Kyllähän meillä on paljon tavaraa, mutta appiukko on pitänyt päänsä, ettei mitään saa hävittää, niin... mutta nyt huomasi että pakko on jostain luopua. Ei todellakaan voida säilöä kuolleen ihmisen vaatteita vuosi tolkulla, kun vie meidän vaatekaappitilaa ja vauvakin todella tarvitsee tilaa. Kaikkia vanhoja sanomalehtiä kaipasi, mihin olen ne syytänyt viiden vuoden ajalta. Hmm. Lehtilaatikkoon. Vuoden 2002-2008 puhelinluettelot hävitin... WC.n harjat olen vaihtanut, huonot pesusienet heitin heti alkuunsa pois... Pakastinta siivosin vuodelta 2005 olevia jäätelöitä mm. heitin pois... mutta kun ei olisi saanut. Oli voimakkaasti sellainen tunne, että jos olisin tilanteen tajunnut ja tehnyt ennen muuttoa 6kk töitä hävittänyt kaiken minkä vaan voi hävittää, niin tilanne olisi varmasti toinen. Olennaista olisi myös saada oikeasti appiukko viemään kaikki hänen tavaransa hänelle. Käytössään hänellä on yhtä paljon neliöitä kuin meillä kohta neljällä ihmisellä. Mutta se ei ole hänestä tarpeen.
Mutta mikä on se parisuhde-elämä? Minä vuodatin Pasille illat isänsä toilailuja, jos noin voi sanoa ja Pasi kuunteli. Montaakaan hetkeä ei ollut sellaista, että oltaisi oltu omalla porukalla tai kahden. Ne hetket on ihan yhden käden sormilla laskettavissa. Tunteiden näyttäminen jäi aika vähiin. Tuntui kuitenkin, että meidän välille olisi muodostunut iso kuilu tunnetasolla. Puhumalla onneksi selvittiin.
Annoin Pasille vaihtoehdot; Jos kerta olen täällä liikaa lapseni ja syntyvän lapsemme kanssa, isänsä juridisesti omistaessa puolet, niin minä pakkaan meidän tavarat ja lähdetään ja hän päättää tunnustaako syntyvän lapsen isyyttä ja onko lapsen kanssa tekemisissä ollenkaan. Vai haluaako yhteiselämän jatkuvan ja olla osa lasten elämää. En voi laittaa valitsemaan isänsä ja minun väliltä, mutta ei heillä(kään) kovinkaan läheiset välit näytä olevan. Mutta Pasi on se, joka sen päätöksen tekee omien tunnetilojensa pohjalta. Ihme, että tuo mies on kuitenkin pysynyt näinkin kauan hengissä, kun en ole osannut asioita tehdä niin miten Pasille ne pitäisi tehdä.
Kotona yhä ollaan ja kotiin Pasi meidän halusi jäävän. Jälkeenpäin tuntuu, että tuo kulunut viisi viikkoa oli paljon pahempaa kun edessä oleva synnytys ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Mutta se oli pahin koetinkivi myös parisuhteessamme. Mutta myös vahvistava. Kumpikaan meistä ei ole täydellinen, mutta ei sitä tarvitsekkaan olla. Vuosi sitten isä sanoi minulle kuolinvuoteellaan "kyllä sinä selviät kaikesta".
Mitä lähemmäs sunnuntai ja isän kuolipäivä lähenevät tunnetilat ovat aika sekavat. Biologisia isovanhempia ei syntyvällä vauvalla ole kuin kaksi. Isän puolelta Vaari, joka on antanut lapsesta jo oman - ei niin positiivisen mielipiteensä ja äidin puolelta mummmi. Mutta olen päättänyt antaa appiukon mielipiteiden jäädä historiaan ja hänen omaksi murheekseen. Eräs henkilö sanoikin, että se on olennaisinta mitä Pasi ajattelee ja tahtoo. Ei yhtäkään appiukon haukkua allekirjoittanut.
Elämä voittaa. Uusperheen arki Kirkkonummella jatkuu vahvempana kuin koskaan aiemmin.
