Kuulumisia pitkästä aikaa

Aika on vierinyt ja paljon on tapahtunut.

Joulukuun 23.päivä, päivää ennen laskettua aikaa neuvolassa terveydenhoitaja alkoi epäilemään "Papun" tarjontaa, oliskohan sittenkin perätilassa. Perätilassa hän oli jo kertaalleen ollut, mutta mukamas kääntynyt. Neuvolan lääkärikin oli sitä mieltä, että kyllä tuntuu olevan raivotarjonnassa, mutta en tiedä onko vauvalla hiuksia.

Jorvissa sitten todettiin täydellinen perätila. Niinpä niin! Siinä se viikkojen supisteluyritykset sitten oli. Mitään kun ei tuntunut tapahtuvan. Suostuin kääntöyritykseen, mutta ei siitä mitään enää tullut, painoarvioksi saatiin vauvalle 3,6kg. Sukupuolta ei vielä saatu ultrassa selville, mutta eipä sillä väliä :) KTG-käyrässä piti sitten olla tovi. Isäntä lähti sitten viimeisille jouluostoksille kun jäin käyrille. Halusin vain nukkua, kun edellinen yö mennyt valvoessa. Sektio sovittiin 27.12. Yrittivät toki kätilöt suostutella perätilasynnytykseen, mutta kieltäydyin. Minusta vauvan jalat näyttivät ultrassa siltä, että vaikeuksia olisi varmasti ja painoarvio oli myös sen verta "iso", etten suostunut edes harkitsemaan. Isäntä oli samaa mieltä, että sektioon.

27.12. Jorvissa oltiin ensin ettei sektiopäivä ole. Ennen kuin tajusivat, että kyseessä päivystyssektio. 8.10 olivat vielä käännyttämässä kotiin, mutta 8.30 olin jo leikkaussalissa. Aikamoista häslinkiä sanoisin. Onneksi isäntä oli mukana koko ajan. Paitsi kun mentiin saliin valmistelemaan ja isäntä jäi vielä osastolle. Spinaalipuudutus ei onneksi tuntunut niin kurjalle kun alkuun pelkäsin. Epiduraali oli kyllä pahempi, mitä sain esikoisesta.

klo 9 pintaan ilmoittivat sitten, että aloitellaan sektiota. Siinä koitettiin sitten naureskella maailmanmenoa ja mitenkä kaikki loppujen lopuksi meni. Hattua täytyy nostaa isännälle, joka pysyi tyynen rauhallisena koko ajan siitä huolimatta, että hänen sairaalakokemukset ovat todella minimaalisia oman syntymänsä jälkeen.

9.13 kuului komea rääkäisy. Ei siitä kyllä voitu vielä veikata kumpiko syntyi. Oltiin aivan "varmoja" pojasta, sykkeen sun muun perusteella. Mutta ehei veikkaukset meni pieleen ja pienen pieni tyttö syntyi.

Painoa neidillä oli 3230g, se siitä ultran 3,6kg:sta Syntymäpituudesta ei ole havaintoa, koska täydellisen perätilan vuoksi jalkoja ei venytetty sairaalassa ollenkaan. N. 48-50cm kuitenkin ollut.

-vauvalla ikää vajaa vuorokausi

Jäin sitten tikattavaksi isännän lähtiessä vauvaa pesemään ja punnitsemaan. Eikä mennyt kauaa, kun lääkäri tuli sanomaan, että on vähän ikäviä uutisia. Vauvan huuto kyllä kuului, joten hengissä pieni siellä oli. Siinä ehti käydä kaikki mahdollinen mielessä muutaman sekunin aikana, kunnes lääkäri sanoi epäilevänsä vauvan kallossa olevan luutumishäiriö, toisinsanoen kallon korva-korvasauma on kiinni, isoin ja tärkein aukile kuitenkin on auki. Meillä tuota nyt on suvussa sitten 5 jäsennellä. Kyllä siinä itku tuli. Ultran mukaan kaiken piti olla päässä ok.

Toisaalta kasattiin itsemme aika nopeasti. Kyseessä on kuitenkin pieni murhe verrattuna johonkin kehitysvammaan tms. Ja tuo on korjattavissa oleva asia.

Kotiin päästiin pienen nyytin kanssa 30.12. Tosin sunnuntaina 2.1 piti käydä osastolla painokontrollissa, kun paino lähti liikaa laskemaan. Sektiosta koko ajan puhuivat ettei maito nouse niin nopeasti, mutta pienellä oli nälkä, eikä se mitä rinnasta sai riittänyt. Muttei sitä lisämaitoakaan herunut, ennen kuin lääkäri sitä määräsi. En suostunut jäämään osastolle, kun syy oli kuitenkin osittain heidän. Lisämaitoa kun oltaisi saatu pari ensimmäistä päivää hieman, ei olisi laskenut niin paljoa. Tiistaina 4.1. käytiin poistattamassa tikit ja ensimmäisessä neuvolassa vauvan kanssa. Ja jälleen sama juttu, ei paino nouse tarpeeksi. Siitä alkoi sitten painokontrolleissa ravaaminen. Pari viikkoa sitä kestikin, vaikka periaatteessa paino nousi sopivasti koko ajan.

Aika meni pitkälti arjen pyörityksessä. Vauvan diagnoosista puhuttiin kotona ja omassa kaveripiirissämme, mutta jotenkin sen julki tuominen oli aika raskasta. Ennen kuin tiesi pidempiä suunnitelmia.

Vauvan kanssa on käyty 3:n viikon iässä Töölön Husukessa, jossa leikataan. Lastenlinnan unitutkimuksissa anestesiaa varten. Ja eilen tuli tieto, että elokuussa leikataan. Yritetään saada onnistumaan ennen kuin isosisko aloittaa eskarin. Muttei selvitäkään mahdollisesti yhdellä leikkauksella. Ensin täytyy takaraivoon tehdä  laajennus, jotta aivot saavat lisää kasvutilaa. Jos tuon yhteydessä ei onnistu tuon sauman aukaiseminen, niin toinen leikkaus heti perään, kun ensimmäisestä on toivuttu. Huhtikuussa käydään röntgenissä katsomassa mikä on sitten kallon kokonaistilanne.

Tästä "valuvirheestä" johtuen, näyttää kuin vauvan korvat olisivat normaalia alempana, korostuu otsan ollessa korkea. Takaraivo on myös litteä, samoin otsa ulkoneva.

20.2. vietettiin ristiäisiä Masalan kirkossa ja pieni prinsessa sai nimekseen Anni Helena Eveliina. Nimet kulkevat molempien suvussa, mutta isä nimet valitsi. 28.12. JOrvissa sanoi tietävänsä hyvän nimen ja ei siinä sitten pysyttiin. Helena on anoppivainaan toinen nimi. Annin ja Ainon kanssa käytiin vääntöä, mutta Anniin päädyttiin. Onhan muutama sanonut, että on olemassa Anni-Helenan erikoisvehnäjauhoja, mutta kun on kutsumanimenä pelkkä Anni niin harva loppujen lopuksi kiinnittää edes asiaan huomiota. Eikä meillä ole viivaa nimien välissä :)

-siskokset



Arki sujuu muuten mukavasti, vielä ei ole sisaruskateutta, ja Anni on hyvin helppo lapsi. Yöt nukutaan ja päivällä tankataan useammin. Onneksi noin pienet eivät osaa murehtia elämää. Suuri lohtu on, että leikkaukset tehdään Suomessa, vielä 90-lopussa potilaat lennätettiin Ruotsiin. 

Rauha maassa viiden viikon jälkeen

Tämä perhe on elänyt aikamoista myllerrystä viimeaikoina.

Kortin korttia - Pasin synttärikorttia lukuunottamatta en saanut aikaiseksi. Korttikin on vielä kuvaamatta. Vauvalle olen kuitenkin tehnyt Nallen kukkaketo "kielo"-sävystä tehnyt isoäidin neliöitä, jotka kasaan peitoksi.

Tähän kortittomuuteen on yksi ja ainut peruste. Appiukko saapui meille n. 3pvn varoitusajalla 12.9. Olihan täällä tiedossa pientä remppaa, mm. katon kanssa. Ensimmäiset pari päivää meni oikein loistavasti, mutta sitten alkoi alamäki, mitä tämä miniä on tehnyt tai ei ole tehnyt. Sain sellaisia vihjailuja, joita en sulattanut. "Vittumainen ämmä" oli viimeinen pisara 15.9. Ei tietoakaan auvoisesta sukulaissuhteesta, jollaisen kuva jäi minulle kesän lomailulta hänen luonaan. Kamala meteli mitenkä paljon toin meidän tavaroitaan hänen omistamaansa kotiin. Niin no juridisesti omistaa tästä puolet edelleen. Mutta itse halusi tehdä tilaa jotta Pasi pääsee perhettä perustamaan ja lähti 350km päähän.

Heti tiistaina iski sitten kaivon vesipumppuun ongelma ja oltiin milloin ilman kaivovettä tai jätevettä ei saatu laskea. Onneksi tuo ongelma selvisi viikossa. Aikamoista veden keittämistä se oli.

Keskiviikkona 15.9. hänen piti viedä oma autonsa Viikkiin huoltoon. Mutta, hän ajoikin lähes Vihtiin, ja auto jäi viemättä. Mietin hiljaa itsekseni, että onko tää nyt vaan mun kiusaamista vai mikä tässä on pohjalla. Taas sai muutaman päivän lisäaikaa viipyä täällä, puhui ensin vain viikon olosta. Kun sitten alkoi laukomaan mitenkä täällä täytyy toimia, niin minä suutuin. Neuvolassa todettiin kohdussa isohko repeämä. Ei mitenkään hyvä asia suhteutettuna viikkoihin. "Ai sulla on ventta päällä? Kyllä mä kesällä katselin ettei noin lihavaa voi olla olemassakaan, jos ei oo ventta päällä, ja Pasikin kielsi asian, kun häneltä kysyin". Todellisuus oli, että tuolloin toivuttiin vasta toisen vauvan kuolemasta, kun häntä nähtiin ja todettiin, ettei puhuta vielä mitään asiasta. Olin raskaudesta tiistaina hänelle sanonut, mutta ei näköjään mennyt perille. Enkä olisi varmaan sanonutkaan, jos ei olisi syöttänyt savustettua perhekalkkunaa yms. Savustettua kun ei saa raskaana ollessa syödä. Ja kun alkoi sitten siinä samalla painooni puuttumaan. Kertaakaan minä en puuttunut hänen korkeaan verenpaineeseen, joka on huolettavan korkealla kylläkin. Ei voi yksi omakotitalon viemäri mennä tukkoon siitä, että tiskatessa huuhteluvedet menee viemäriin, eikä ruusupuskalle. Sitten on jo rakennusvirheistä ja isoista kyse. Otettiin monessakin asiassa yhteen.

Perjantai 17.9. Kruunasi kaiken. Lähdettiin Pirpanan kanssa Hyvinkäälle uimaan ja kyläilemään, ja kun tultiin kotiin, kamala mesominen kun oli penkonut papereitani siitä mitenkä tyhjätasku minä olen. Vaikka väitti papereideni lojuneen pitkin lattiaa. Mikä ei todellakaan pitänyt paikkansa.  Lapseni kuullen haukkui minut pystyyn. Ei tehonnut, vaikka Pasi pyysi lopettamaan. Kuultiin sellaisia asioita, millekä ei voitu kun nauraa yhdessä. Appiukon ratkaisu meidän tilanteeseen oli, että minä muutan lapseni ja syntyvän lapsen kanssa pois ja otan kaikki yhteiskunnan edut mitkä vaan saan. Siihen sanoin kyllä, että sitten on turha edes kuvitella näkevänsä ainoan poikansa jälkikasvua. Ja muuttoon hänen perusteensa oli, ettei hänen tarvitse meitä elättää.no senttiäkään ei meidän talouteen kylläkään anna. Ja meidän perheen menot eikä tulot hänelle kuulu, kun ei hän niihin osallistu sentilläkään.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä en pahemmin nukkunut. Neljä tuntia supisteli ja aattelin, että nyt kävi huonosti.  Jäi unet pariin tuntiin. Nousin jossain vaiheessa yötä keittiöön kirjoittamaan ihan ylös haukkuja, mitä olen saanut appiukolta. Hänkin nousi neljän aikaan aamusta syömään ja sanoi "tapahtuu mitä tahansa, niin pidän puoliasi". No ei siltä vaikuttanut. Ja oikeastaan hänen apuansa en tarvii, enkä halua. Pasi kertoi illalla, että turha on häneltä odottaa anteeksipyyntöä. Ja todellisuudessa sitä ei oo tähän päivään mennessäkään kuulunut.

Lauantaina 18.9. oltiin Pirpanan kanssa 4 tuntia Kansalaisopiston "Luovasti lapsen kanssa"-kurssilla. mietin millaisenkohan sodan keskelle tullaan takaisin, mutta ei sanaakaan ollut kumpikaan sanonut minusta. Järkevää Pasilta, vaikka joku olisi ehkä toivonut miehen sanovan suoraan mitenkä asiat ovat. Kurssilla tehtiin batiikki-töitä. Pirpana teki Pasille vaalean siniselle tyynyliinalle tekstin "isi". Sanoi, ettei halua muuttaa kotoa, vaikka appiukko oli meitä jo häätämässä.

Kyseessä on kuitnekin aika iäkäs ihminen. 72-vuotta on appiukolla tullut syyskuussa ikää ja minä ajattelin jo iänkin puolesta, että yritän kaikkeni, jotta tullaan toimeen. Mutta näytti toivottomalta. Puhui tasasin väliajoin koska lähtee, mutta aina tuli jokin muutos. Ensin pumppu sotki suunnitelmat, sitten sotki auton huolto, ja kun autonsa sai seuraavalla viikolla huoltoon, kesti siinä taas muutama päivä, ja minä kuuntelen käytännössä päivittäin mitenkä kamala ihminen minä olen. Annoin kyllä tulla myös takaisin. Mutta siitä hän vasta suuttuikin. Koskaan ei ole ilmeisesti kukaan hänelle vastaan sanonut. Monta kertaa Pasilta kysyin ovatko oikeasti sukulaisia? Milloin sain osaksi pilkan omasta itsestäni, milloinka raskaudesta, milloinka siitä, etten ole perinyt "rikasta isää", enkä tule perimään rikasta äitiäkään, milloin osansa sai Pirpana kuin syntymätön lapsi. Kuulin myös pitkät ripitykset siitä, mitenkä en saa synnyttää alateitse, en edes yrittää, sillä se on lapselle vaaraksi. Ja jos en täysimetä vuoden ikään asti, niin vauva voi vammautua ja sittenhän se ei ole edes Pasin. Monta kertaa kyseenalaisti Pasin isyydenkin minulle. Vaikka sitä ei todellakaan tarvitse kyseenalaistaa. Vaikka vaikea on sanoa päivälleen koska vauva on alkunsa saanut, koska kierto ollut aivan sekaisin alkuvuodesta, laskettu aika sentään on saatu hyvin selvitettyä. Ja edelleen näyttää siinä pysyvän, tai aikaistuvan 5pv:llä, riippuu mitä ultraa nyt sitten uskoo.

Syyskuun viimeisellä viikolla puhui, että vie Pasin auton katsastukseen, kun aikaisintaan sai katsastaa 1.10. Ajattelin, että kyllä se läpi menee, ja sitten hän pääsee viikonlopun aikana lähtemään. Mutta ei. Auto ei mennyt katsastuksesta läpi. Appiukko vei auton suoraan korjaamolle ja sanottiin, auton saatavan 7.10. Taas tuli lisäpäiviä. 6.10. Appiukko oli sitten jättänyt puhelimensa Kirkkonummen Teboilille kun huollosta oli yritetty tavoittaa häntä, onneksi oli antanut lankaliittymänkin numeron. Huolto soittaa ja kysyy mitä tehdään kun katsastusluettelossa on toinenkin vika, joka tulee maksamaan toiset 400e. Käskin soittamaan Pasille, ja hinta-arvio minulle heitti tuon 400e. Todellinen hinta oli 1200e. Raavin päätäni! Vanhaan autoon noin paljon, jotta sen saa katsastuksesta läpi? Appiukko alkoi vielä vinkumaan ilmastoinnin korjausta. No ei todellakaan talvea vasten, Pasilla on tammikuussa mm. isyysloma, käykööt sitten sen korjauttaa.  Tuo toinenkin vika piti saada sovitulle ajankohdalle korjattua, mutta ei. Ja taas lykkääntyi appiukon lähtö. Ihan kun Pasi ei olisi itse voinut sitä autoa sieltä hakea. Mutta kun ei se appiukolle vaan käynyt. Saipahan lisäaikaa pompottaa minua.

Suutuin oikeasti, että tässä pitää vielä vauvalle tehdä hankintoja, mm. pinnasänky, city koppa aiemmin ostettuihin vaunuihin, auton turvakaukalo jalustalla, nuo tulevat nielemään yli 600e. Että ei todellakaan nyt mietitä ilmastointia, kun lämmitys pelaa. Mutta taas sain haukut, minä en tyydy käytettyyn. Vaadin uutta. No kaukalossa olen ainakin tarkkana, meillä on sen verta korkea tuo auto, että nyt alkaa jopa Pirpanan vyön kiinnittäminen tekemään tällaiselle pätkälle tiukkaa, kun maha kasvanut sen verta, ja täytyy osittain nousta autoon, että lapsen kannalta helpompi tuo jalustallinen kaukalo ja turvallinen ennen kaikkea. Ensin mietittiin Stokken Sleepy-pinnasänkyä, mutta luovuin jo kauan sitten siitä, kun mietin käyttöikää suhteessa hintaan (799 euroa), vaikka hyvä jälleenmyyntiarvo olisikin. Päädyttiin Brion Two-versioon laskettavalla laidalla. (Hinta patjan kanssa kotiin kuljetettuna 245e) Citykopan hommaan toki käytettynä, jos tulee mieleinen vastaan. Mutta mitään ei saisi heittää pois eikä mitään saisi ostaa uutena, vaan on tyydyttävä vanhaan.

Tuossa näkyi juuri se meidän sukupolven ero. Se, että vanhat ihmiset ovat joutuneet elämään tiukoilla, ei tarkoita että meidän täytyisi nykypäivänä tyytyä siihen halpaan - eikä välttämättä kestävään, jos oma talous antaa myöden. Vaunut olivat olleet liian hienot ja kalliit, kun olisi voitu ottaa jostain 70-luvulla käytetyt vaunut. Niin, mutta... Noista maksettiin 390e, Uutena city-kopan kanssa olisi hinta mennyt kuitenkin lähelle 900e. Takuutakin meidän vaunuissa on vielä koko ensi vuosi. Ja sitä paitsi miettii sitä raistusta millekä vaunut meillä joutuvat, kun lasten kanssa käytännössä jalan ja julkisilla liikun. Mutta turha oli selittää mitään, tuntui kuin kuuroille korville olisin puhunut. Olin aina väärässä. Paitsi siitä, että sai täältäkin nostettua Aktiasta rahaa, eikä tarvinnut lähteä Helsinkiin asti, missä on hänen pankkinsa toinen konttori. Oli pankissakin kehunut "Kerrankin miniä oli oikeassa!" Voih, olin montakin kertaa oikeassa, jos olisi sen vain halunnut myöntää. Mutten jaksanut tehdä numeroa asiasta.

19.9. vietettiin Pasin kanssa toista vuosipäivää. Tunnelma oli kyllä kaukana siitä mitä oltiin ajateltu. Ei sitä perjantai-iltasta noin vain unohdeta. Pasi sentään pysyi siinä meidän keskellä, ei lähtenyt kummankaan taistelutantereelle, mutta puolusti minua silloin, kun oli aihettakin. Päätin kuitnekin, etten anna appiukon vaikuttaa meidän perheen tilanteeseen. Se, että tulee kerran vuodessa kylään niin menkööt, mutta se, että on täällä todellakin kylässä, eikä tule siirtelemään tavaroita niin miten ne ovat olleet täällä ennen. Tai sanomaan missä pitäisi olla kenenkin huone. Se valta talossa on ikäänkuin vaihtunut. Ja ensimmäistä kertaa huomasin itsessäni sen, etten alistu enää siihen mitä toinen sanoo. Kovasti oli appiukko pakkaamassa meidän tavaroita jätesäkkeihin ja viemässä roskiin. Veisi sentään ensin omansa täältä pois, jotta saadaan tilaa, mutta kun ei. Oikeastaan minä en kysy säilötäänkö 2 vuotta säilöttyjä tyhjiä piparirasioita vai ei. Ne lensi roskiin, kierrätykseen meni 6,5 vuotta sitten kuolleen anopin vaatteet, vaikka siinäkin tein virheen. Minun olisi ne pitänyt pitää itselläni. Totesin, etten todellakaan voi. Ei se kiva ole Pasille nähdä avovaimon päällä äitivainaan vaatteita ja muutenkin... Ostan kyllä omani jos on tarve.

Eniten loukkasi kuitenkin väite siitä, mitenkä Pasi salasi alkuun oman lähtökohtani Pirpanan osalta. Ei ollut asiasta maininnut kuin vasta puhuessaan isälle avoliitostamme. Se  ei minua loukannut pätkääkään ettei puhunut, vaan appiukon väite mitenkä Pasi on todellakin hävennyt ylipainoani, tulottomuuttani  ja yksinhuoltajuuttani. En nyt todellakaan ole ihan tuloton. Levitteli siinä sitten perättömiä asioita, mitenkä Pasi oli vuonna 2008 todellinen naistenkaataja, joka viikonloppu jossakin. Ei nyt sentään ihan joka viikonloppu nähty, joten kysyin Pasilta faktoja. Lähinnä silloin oli antanut aihetta aivan muunlaiseen kiintymykseen, jos todellisuus oli toinen. Ei se nykypäivän tilannetta olisi kuitenkaan muuttanut mihinkään. Appiukko nyt oli taas puhunut sitten minulle vähän satuja ja vääriä ajankohtia. Ja Pasin sana täsmäsi hänen facebookin vanhoja tilapäivityksiä, vaikkei ole ainakaan vuoteen koko facebookia käyttänyt.

Minulla alkoi jo omat ystävät miettimään mitenkä pää pysyy kasassa, koskaan ei tuntunut olevan loppua. Vuodatin aika rajustikin. Osasyynä varmasti raskauden tuoma herkkyys ja kuitenkaan kenenkään ei tarvitse tuollaista kuunnella omassa kodissa, on se juridisesti oma tai ei. Juridista omistussuhdettakaan ei voi käyttää syynä käytökselle jota tässä jouduin kestämään.

Neuvolassa terveydenhoitaja tiesï appiukon meilläolosta, ja kysyi kun pari viikkoa sitten kävin, että joko lähti. Näytin kuulemma sen verta väsyneeltä. Oikeastaan paljoa ihanampaa terveydenhoitajaa ei voi olla. Harmi kun vaihtuu lapsen syntymän jälkeen. Mutta koin että avaan suuni rehellisesti.

Pari päivää neuvolaa aiemmin olin käynyt sokerirasituksessa. Tulokset olivat loistavat, itseasiassa vähän liian alhaiset sanoi lääkäri. Ja minä kuitenkin herkuttelin sinä päivänä, kun paasto piti aloittaa illalla. Kotiin kun pääsin ja kuulin taas kuinka lihavalta minä näytin. No kohdunpohjan korkeus oli kasvanut aika reippaasti, samaten paino ensimmäisen kerran noussut koko raskauden aikana hivenen yli "sallitun"/vko, mutta reippaasti alle lähtöpainon kuitenkin. Kehasin verenpaineellani ja sokerirasituksen tuloksella. Verenpaine on aina raskauksissa mennyt alas, tietysti parempi niin kuin korkealla. Mikä oli vastaus?

"Miten voi olla noin lihavalla ihmisellä noin hyvät tulokset. Siis tuohan on jo niin sairaalloisen suurta lihavuutta! Kyllä minä jo heinäkuussa katoin, että en ole ennen noin lihavaa naista nähnyt, kuin sinä oot! Tai sitten salasit Pasiltakin odotuksen, ja Pasi ei siksi minulle kertonut!" Hahaa! Kesäkuussa Pasi oli mukana yksityisellä ja tasan tarkkaan on tiennyt raskaudesta heti alussa. Sanotaan, että sitten ei ole nähnyt ihmisiä, jos ei ole minua isompaa ihmistä nähnyt. Niitäkin nimittäin todella on.

Mutta... Vihdoin ja viimein viime viikolla saatiin auto ja appiukko antoi hieman toivoa, että lähtee sunnuntaina. Mutten uskonut siihen, kun alkoi perjantaina taas olemaan viitteitä, että olisi pidempään. Sunnuntaina herätessä hämmästyin kun olohuoneesta oli häipynyt kuitenkin hänen matkalaukkunsa ja muutakin tavaraa, mutta auto oli yhä pihassa. Tunnin päästä katsoessani ikkunasta ulos auto oli poissa. Hän todellakin oli lähtenyt. Sanaakaan sanomatta.

Tuntui osittain kurjalta. Toisaalta ymmärrän häntä. On kova pala ikäihmiselle luopua kodista, jossa asunut pitkään, ja jossa on varmasti monenmoisia tunnetiloja. Ja Pasi on kuitenkin ainut lapsi, jota pitkään yritetty ja toivottu. Mutta se irtipäästäminen on vain joskus pakko jokaisen kohdata. Tavallaan hänen olisi opittava hyväksymään se, että me olemme Pirpanan kanssa osa Pasin perhettä ja me elämme perheenä niin, mitenkä parhaaksi näemme. Ei hänen tarvitse kantaa huolta meistä taloudellisesti, eikä muutenkaan. Jäin kaipaamaan sellaista keskustelua, jossa oltaisi Pasin ja appiukon kanssa oikeasti keskusteltu asiallisesti asioista, mutta jälkeenpäin ajateltuna ei siitä olisi tullut mitään. Tavallaan on hyvä, että tuota välimatkaakin on. Tuli kuitenkin sen verta syyllinen olo tuosta hiljaisesta lähdöstä, mutta toisaalta, asiat on sanottava niin miten ne on. Kyllä minä omasta elämästäni sanon vastaan ja lapsiani puolustan viimeiseen pisaraan. Syyllisyys kuitenkin hävisi aika pian, kun tajusin ja Pasikin asian minulle myönsi, mikäli minun tilallani olisi ollut joku muu, olisi reaktiot olleet samanlaisia, ei välttämättä painosta, mutta kun ei appiukko nyt paljoa muusta saanut haukkumisen aihetta, niin... jostainhan se oli revittävä. Ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta kun lähtee sanaakaan sanomatta Pasin mukaan.

Kun koti oli taas "meidän", tuli lamaannus. Tietyllä tavalla sitä päivää oli odottanut jo kolmen vierailupäivän jälkeen, koska lähtee. Mutta sitä kaikkea mitä piti sisällään oli vaikea edes kerralla sulattaa. Kyllähän meillä on paljon tavaraa, mutta appiukko on pitänyt päänsä, ettei mitään saa hävittää, niin... mutta nyt huomasi että pakko on jostain luopua. Ei todellakaan voida säilöä kuolleen ihmisen vaatteita vuosi tolkulla, kun vie meidän vaatekaappitilaa ja vauvakin todella tarvitsee tilaa. Kaikkia vanhoja sanomalehtiä kaipasi, mihin olen ne syytänyt viiden vuoden ajalta. Hmm. Lehtilaatikkoon. Vuoden 2002-2008 puhelinluettelot hävitin... WC.n harjat olen vaihtanut, huonot pesusienet heitin heti alkuunsa pois... Pakastinta siivosin vuodelta 2005 olevia jäätelöitä mm. heitin pois... mutta kun ei olisi saanut. Oli voimakkaasti sellainen tunne, että jos olisin tilanteen tajunnut ja tehnyt ennen muuttoa 6kk töitä hävittänyt kaiken minkä vaan voi hävittää, niin tilanne olisi varmasti toinen. Olennaista olisi myös saada oikeasti appiukko viemään kaikki hänen tavaransa hänelle. Käytössään hänellä on yhtä paljon neliöitä kuin meillä kohta neljällä ihmisellä. Mutta se ei ole hänestä tarpeen.

Mutta mikä on se parisuhde-elämä? Minä vuodatin Pasille illat isänsä toilailuja, jos noin voi sanoa ja Pasi kuunteli. Montaakaan hetkeä ei ollut sellaista, että oltaisi oltu omalla porukalla tai kahden. Ne hetket on ihan yhden käden sormilla laskettavissa. Tunteiden näyttäminen jäi aika vähiin. Tuntui kuitenkin, että meidän välille olisi muodostunut iso kuilu tunnetasolla. Puhumalla onneksi selvittiin.

 Annoin Pasille vaihtoehdot; Jos kerta olen täällä liikaa lapseni ja syntyvän lapsemme kanssa, isänsä juridisesti omistaessa puolet, niin minä pakkaan meidän tavarat ja lähdetään ja hän päättää tunnustaako syntyvän lapsen isyyttä ja onko lapsen kanssa tekemisissä ollenkaan. Vai haluaako yhteiselämän jatkuvan ja olla osa lasten elämää. En voi laittaa valitsemaan isänsä ja minun väliltä, mutta ei heillä(kään) kovinkaan läheiset välit näytä olevan. Mutta Pasi on se, joka sen päätöksen tekee omien tunnetilojensa pohjalta. Ihme, että tuo mies on kuitenkin pysynyt näinkin kauan hengissä, kun en ole osannut asioita tehdä niin miten Pasille ne pitäisi tehdä.

Kotona yhä ollaan ja kotiin Pasi meidän halusi jäävän. Jälkeenpäin tuntuu, että tuo kulunut viisi viikkoa oli paljon pahempaa kun edessä oleva synnytys ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Mutta se oli pahin koetinkivi myös parisuhteessamme. Mutta myös vahvistava. Kumpikaan meistä ei ole täydellinen, mutta ei sitä tarvitsekkaan olla. Vuosi sitten isä sanoi minulle kuolinvuoteellaan "kyllä sinä selviät kaikesta".

Mitä lähemmäs sunnuntai ja isän kuolipäivä lähenevät tunnetilat ovat aika sekavat. Biologisia isovanhempia ei syntyvällä vauvalla ole kuin kaksi. Isän puolelta Vaari, joka on antanut lapsesta jo oman - ei niin positiivisen mielipiteensä ja äidin puolelta mummmi. Mutta olen päättänyt antaa appiukon mielipiteiden jäädä historiaan ja hänen omaksi murheekseen. Eräs henkilö sanoikin, että se on olennaisinta mitä Pasi ajattelee ja tahtoo. Ei yhtäkään appiukon haukkua allekirjoittanut.

Elämä voittaa. Uusperheen arki Kirkkonummella jatkuu vahvempana kuin koskaan aiemmin.

Rakenneultrassa käyty

Kävin rakenneultrassa tänään Jorvissa. Menin viimeisenä mahdollisena päivänä, moenstakin syystä. Raivostutti viimeksi sen kätilön vihjailut, että Papulla voisi olla jotain vialla. Meillä on suvussa hyppinyt monet perinnölliset geenit sukupolvien yli. Mistä minä tiedän mitä kaikkea vielä voisi tulla? Ja ei se olisi muuttanut päätöstäni mihinkään suuntaan. Eilen oikeastaan vasta puhuttiin mitä perinnöllistä on kenties Pasin suvussa. Jostakin luin keskustelua, jos olisi äiti tiennyt isän geenit, olisiko halunnut/toivonut lasta hänen kanssaan. Mitä meidän lapsemme todennäköisesti saa? Punaiset hiukset? Aika suurella todennäköisyydellä. Meillä on molemmilla ollut pienenä punertava tukka. Anoppivainaan suvussa naiset ovat olleet lyhytikäisiä. Pasin täti taitaa viedä kohta ennätyksiä, kun on 70:n luokkaa. Anopin suvusta voi myös periytyä oikean käden pikkurillin koukku-asento, samaten kun meidän suvusta väljä 3. ja 4. sormen väli, tämä on ainakin itselläni.

Lisäksi suvussamme on ollut kallonaukileet kiinni syntymähetkellä (tytöillä), tämä on jo todettavissa ultraäänitutkimuksissa. Edellyttää leikkausta hyvinkin pian syntymän jälkeen n. 4-8kk:n iässä. Sekä mahdollisesti myöhemminkin. Pirpanalla huomattiin heti ultrassa, että ovat auki, samaten oli tänään "oikein kauniit aukileet" kätilön mielestä. Lisäksi oman isänäidin suvussa on ollut monenmoista, mistä ei ole edes kovinkaan tarkkaa tietoa, mutta en edelleenkään ollut lähdössä perinnöllisyyslääketieteenlaitokselle/yksikköön tutkimuksiin, kun ei mitään poikkeavaa löytynyt. Ja kumpaako se sitten olisi, jos sieltä jotain löytyisi, enemmän tuskaa tulevasta vaiko valmistautumista? Toki täytyy tänään vielä kuunnella, mitä Pasi sanoo, mutten näillä eväillä tuskinpa ollaan sen suurempiin tutkimuksiin menossa. Ensimmäisen ultraäänitutkimuksen yhteydessä otettiin verikoe, jossa seulottiin downin syndroomaa, tulos oli normaali. Niskapoimuturvotskin oli paljon pienempi kun Pirpanalla.

Ei tässä elämässä anneta enempää kuin jaksamme kantaa. Vaikka välillä tuntuu, että saisi jo riittää.

Äitiysloman aloitan varhennettuna 25.10.2010. Syy tässä on myös se, että saamme isäkuukauden paremmin sopimaan Pasin työkuvioihin. Lisäksi ei "liianrikkaanmiehenavovaimona" oikein voi jäädä odottamaan sitä ensimmäistä kuuluisaa äitiyspäivärahaa. Ja kun tuo äitiysloman aloittaminen varhennettuna ei taas lyhennä sieltä loppupäästä paljoa.

Pirpana kertoi äsken puhuneen taivaaseen; Jospa pappa voisi tulla hetkeksi takaisin. Siksi aikaa, kun Pappa vain jaksaisi, ja saisi sitten taas mennä takaisin. Voi tuota pientä.

Vaunukaupat tehty

Käytiin tänään Pasin kanssa vaunukaupoilla. Automatkoilla riitti draamaa hieman. Varsinkin kun kehä kolmelta lännestä päin tultaessa oli liittymä Hämeenlinnanväylälle muuttunut ja ajettiin puhtaasti ohi. Tulomatkalla auton takaluukun ikkuna lävähti auki. Nopea pysähdys seuraavalle bussipysäkille ja luukku pamahti itsestään taas kiinni.

Löysin käytettynä huuto.netistä aivan mahtavat vaunut. Väri hämäsi hieman kuvassa, mutta luonnossa oli aivan passeli. Kuvassa näyttää enemmän harmahtavalta. Suoranaisen ihana. Pasikin oli tyytyväinen. Ensimmäinen ns. isompi hankinta yhdessä ja makumieltymykset meni yksiin. Jes!

Vaunujen hinta ei ollut ollenkaan paha. Tai riippuu mikä on paha itsekullekkin. Olisi tuolla hinnalla saanut Carenat ainakin uutena, mutta niissä on huono takuu ainakin, taitaa olla vain 6kk, ellei ole sitten muuttuunut viimeisen ostoksen myötä.  Noissa on vielä koko ensi vuosi takuuta jäljellä. Kuvasta puuttuu jalkapeite. Kuva ei ole minun ottama, mutten nyt jaksanut enää alkaa kuvaamaankaan.

Laskin aiemmin ja kyselin Lastentarvikkeesta tietylle setille hintaa. Reilusti yli 900e olisi palanut siihen mitä oli ajatuksissani. Pasilta taas en kysynyt kuin väriä, koska hänellä ei ole mitään hajua rattaista, Papu kun on hänen ensimmäisensä. Lisäksi minä käytän niitä enimmäkseen. Jokusen kerran Pasi Pirpanaa työnsi ABC:n kuomurattaissa vuoden aikana, kun vielä nukkui päikkäreitä. Lisäksi meillä piti olla sellaiset, joista lähtee pelkkä runko-osa irti, ei riittänyt pelkkä kopan irtisaaminen. Lähinnä matkustusturvallisuuden vuoksi autossa.

Lisäksi kaikkien renkaiden piti olla samassa linjassa, jo helpottamaan juna-asemalle/seisakkeelle pääsyä, koska ei ole yhtenäistä siltaa vielä, ainoastaan rappurallit.

Yllättävän kevyt on tuo pelkkä runko kun minäkin sain sen yksin nostettua auton takakonttiin niin, ettei tarvinnut avata kuin takaluukun ikkuna. Näyttää ainakin citykopan kanssa menevän hyvin perälle, mutta ei sinne juurikaan muuta sitten sovi. Täytyy hommata ilmeisesti suksiboxi katolle ensi kesää varten, jos ei auto vaihdu.

Tietysti meillä on meri aika lähellä, josta johtuen tuulee välillä voimakkaasti. Heittoaisa olisi ollut silloin aika etevä, mutta kaikkea ei voi vain saada. Emmaljungan Ceroxeissa taas olisi ollut heittoaisa, mutta istuinosa ei lähde irti. Tästä johtuen on ostettava talveksi City-koppa, ei riitä pelkkä pehmeä/kova kantokassi, koska tutkimusteni mukaan tuo aukko vaunuissa jää liian suureksi. Se olisi hyvä saada mahdollisimman pieneksi. Citykoppa on myös jonkinverran korkeammalla, joten saa jonkinmoisen kassin (lähinnä Pirpanan kerhorepun tms. pientä) alas paremmin.

Kaupanpäälle saatiin Ikean itkuhälyytinkin on ihan jees, kun testattiin mitenkä toimii meillä, jos itkuhälytin ylhäällä/alhaalla ja itse toisessa kerroksessa. Ossi on ollut muutamana aamuna vähän vihainen kun ilmeisesti joutunut olemaan liian pitkään ulkona, mutta ei viitsi kyllä pattereita siihen kuluttaa, että jättää yöksi partsille, kun kuuluu kaikki muukin meteli sitten.

En oo kyllä nähnyt Pasia koskaan noin tyytyväisenä kun on rahaa palanut enemmänkin. Oli ihan haltioissan kun se myyjät selittivät kaikki jousituksen säädöt yms. Ei siinä olen itsekin enemmän kuin tyytyväinen.

Enää muutama juttu noihin vaunuihin, niin ovat valmiit. Kyllähän ne nyt joutuu vähän aikaa seisomaan, mutta onpahan valmiina, eikä tarvinnut kärsiä ihan kokoaan uuden hintaa. Eikä jää mikään viimetinkaan. Lisäksi ei ole kaikkea ostettava kertarytäkässä. Rahanmenoa ei voi siis estää.

92 yötä enää äitiysloman alkuun. Aloitan äitiysloman varhennettuna 1.11.2010 koska en saa enää marraskuulta kuntalisää Pirpanasta, ja ero on loppujenlopuksi hyvin pieni siihen, mitä virallisesti alkaisi.

Saa nähdä mitenkä maanantaina sopeutuu, kun Pirpana ei ole kotona. Tosin lähden hakemaan pieniä vauvanvaatteita iltapäivästä. Nyt kun on pahimmat aamuväsymykset pois, niin tuntuu että saa enemmän aikaan. Vaikkei aina Pirpanan kanssa ole onnistunut, hänellä kun on vähän vaikea kausi ollut vaihteeksi. Onhan se tietysti raskasta taistella jälleen isälle menosta, kun siellä tahtoo olla tylsää ja kun alkaa aavistamaan, että kohta äiti ei olekaan enää häntä varten olemassa. Onneksi on sen verta iso jo sitten, että helppo ottaa mukaan vauvanhoitoon ja on meillä omia suunnitelmia Pirpanan kanssa, saa Pasi jäädä n. 2krt/kk vauvan kanssa kahden muutamaksi tunniksi. Riippuu tietysti mitenkä ensin menee lyhyempi aika.

Kesätaukoa on ollut ilmassa

Vähän joka asiassa. Onko sitä ylipäätään aina pakko innostua näillä helteillä joka asiasta? Meillä on lisäksi yläkerrassa lämpötila hiponut 30 astetta, joten ei ole pahemmin innostunut raapustelemaan mitään.

Elämä on jatkunut tavallisena arkena, kesälomareissu tehtiin koko perheen voimin heinäkuun alussa. Ensin oltiin päivä Naantalin Muumimaailmassa, josta jatkettiin matkaa appiukon luo Kristiinankaupunkiin. Mukava oli olla reissussa, mutta mukava on kotiin myös palata.

Kristiinankaupunkiin jäi kyllä osa minua selvästi. Aivan upeat maisemat, tallella paljon vanhaa. Oli omalla tavallaan myös liikuttavaa käydä Pasin lapsuudenkodissa, jossa on 13-vuotta elänyt, aina 1-vuotiaasta yläasteen kasille asti. Matkaan tarttui Pasin vanhat pikkuautot ja pienet legot, joita ei Pirpanalla ollut entuudestaan yhtään. Niistä on kovasti tykätty.

Käytiin Pirpanan kanssa uimarannallakin, harmi kun ei kotona ole lähempänä. Kristiinassa oli alle kilometrin päässä aivan mahtava ranta pienille. Pienenä miinuksena kuitenkin kova tuuli, joten uintireissu jäi siltäerää lyhyeksi. Eipä Hyvinkäälläkään ole uimarantoja niin, että pääsisi ilman autoa. Täällä kyllä on uimarantoja, mutta aika kehnosti ajokortittomana - toistaiseksi niille lähdetään. Julkisillakaan ei niille pääse. Iso miinus siitä tälle kunnalle. Kristiinankaupungissa taas kaikki oli puhtaasti kävelymatkan päässä.

Paluumatkalla hetken aikaa seisottiin Turun motarilla/kakkostiellä kolareiden vuoksi. Kyllä siinä alkoi 20 minuutin kohdalla mietityttää, kun hälytysajoneuvot vaan vinkuivat ohi, eikä letka liikkunut. Ei onneksi tullut henkilövahinkoja, ja onneksi ei itse oltu osallisena. Mikäs siinä, kun pääsi vähän jalottelemaan. Kotimatka kuitenkin kesti reilu 5 tuntia. Ihanassa paahteessa.

Oli kuitenkin meille Pirpanan kanssa elämys päästä katselee maisemia, missä ei oltu koskaan ennen käyty, ja Pirpnalle pisin lomamatka tähän astisesta elämästä.

Kaikki ovat valittaneet, tai muuten huokailleet kesän lämpöä. Ajattelin elämää 6 vuotta sitten, kun Pirpanaa odotin. Ei ollut hassumpaa odottaa kesällä. Tosin en ollut viimeisillänikään. Meni se kesä aika sumussa ja aamupahoinvoinnissa.

Tämä kesä on mennyt myös osittain sumussa. Ei oikein aina käsitä miten sitä on selvinnyt viikosta toiseen.
Huhtikuun lopulla selvisi, että perheemme kasvaa pienellä tulokkaalla. Olihan se aikamoinen shokki kieltämättä, mutta enää ei vaihtaisi päivääkään. No eniten ehkä siinä tuli mieleen esimmäisen raskauden kokemukset, toistaako historia itseään. Mutta ei näytä toistavan.

Kesäkuussa näytti taas arki sumenevan. Ultrassa löydettiin vajaa 8 viikkoinen menehtynyt sikiö, kaavintaanhan siitä olisi pitänyt lähteä, mutta minä päätin mennä kotiin. Siinä kun kaavintaan kirjoittivat paperia toinen löysi sitten vielä "jotain elävää". Kaksi oli tulossa mutta yksi jatkanut kasvuaan ja kehitystään, viikotkin vastasivat sitä mitä piti.

Minä nyt sitten en asiaa pahemmin salannut. Oli aikamoista tietää kantavansa elävää ja kuollutta lasta sisällä. Oikeastaan raivostuin kun ihmiset alkoivat puhumaan sitten "tiedän niin ja niin monta tapausta, joilla on näin ja se on ihan normaalia... päläpälä pää.." Olkoot vaikka kuinka normaalia, joku totesi "no saatte sentään yhden". Nii-in yhden saamme, ei siitä tarvitse muistuttaa. Tiedän sen itsekin.

Oikeastaan nyt opin sen, etten enää puhu niille, joille ennen puhuin kaikkea mitä kyselivät. Tuli sellainen tunne, että eikö tässä saa suurra ollenkaan, ja asia pitäisi viitata kintaalla. Ilmeisesti. Joku totesi, että se oli niin pieni. Niin oli pieni, mutta sydän oli jo lyönyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut aamuväsymys. Pahoinvointia ei pahemmin onneksi ollut, siksi ei ole painokaan laskenut niin paljoa. Eikä tilannetta helpottanut Jorvin sairaalan asennekaan, mitä kaikkea tällä elossaolevalla voisi olla vialla. Eikö se jo ala riittämään, että on yhden menettänyt, miksi toisesta luopuisi vapaaehtoisesti. Rakenneultraakin koittivat saada mahdollisimman aikaisin, jotta tiedetään jos on jotain poikkeavaa. Minä halusin sen viimeiselle mahdolliselle päivälle, sekös oli kamalaa. "Jos teidän päätöksenne vielä muuttuu..." No ei muutu!

Isää olen ajatellut aika paljon. Enää ei kerrota uudesta lapsenlapsesta. Tai voihan sen kertoa, kyllä isä kuuntelee, mutta eri asia kertoa kasvotusten.

No ihmisten kommenteista on päästy jo yli, mutta kyllä se kieltämättä satutti. Viimeistään muistuu synnytyksessä mieleen, että olisi kaksi pitänyt syntyä.

Pari viikkoa tuosta Jorvin ultrasta käytiin yksityisellä. Parissa viikossa oli tapahtunut Papulla huimaa kasvua. Viikolla heitti alkuperäisestä lasketusta ajasta, mutta niin nuo mitat vaihtelee mittaajasta riippuen.

Pari viikkoa on liikkeet tuntut. Jokainen liike on tavallaan helpotus. Neuvolassa on joka kerta ollut eri terveydenhoitaja, ja näin tulee todennäköisestikin jatkumaan vielä muutaman kerran. Sitten syntymän jälkeen vaihdetaan taas lastenneuvolaan, aikamoista sirkusta jos sanoisin. Jokainen perjantai olen huokaissut kuitenkin, päästiin tähän asti. Ja nyt voi jo sanoa olevansa voiton puolella joka tapauksessa.

Pirpana on vähän ollut välillä surullinen vauvasta, välillä taas hyvin innoissaan. Tietysti ikäeroa kun tulee lähemmäs 6 vuotta, niin on iso pala, kun saanut olla kaiken keskipiste. Mutta luulenpa, että enemmän on kuitenkin innoissaan asiasta. Toki pientä mustasukkaisuutta on jo nyt havaittavissa. Uhmaakin on vielä toisinaan, lähinnä vain minua kohtaan, mutta rakkauttahan sekin vain on.

Pirpana aloittaa huomenna kesän ensimmäisen lomaviikon isänsä kanssa, ensiviikon sunnuntaina kotiutuu. Onneksi pääsee maalle, jossa on muitakin, sillä isänsä - jälleen kerran on jättänyt iltaisin häntä yksin kotiin, mistä ei neiti tykkää yhtään, eikä tarvitsekaan tykätä. Aika kovaa vääntöä piti käydä asiasta, ja käyttää voimakeinojakin (ei nyt sentään väkivaltaa), mutta Joko tai tapaamisia on. Ei ole niin 30 minuutista kiinni, jos koira pitää lähteä vielä käyttämään lenkillä. Sitten ei sitä koiraa (josta yhteishuoltajuus ex-avovaimonsa kanssa) tarvitse ottaa silloin kun on Pirpana kylässä. Lapselle tuskaa herätä unesta ja iskää ei näy missään. Tosiasiassa mistä tiedän, missä on. Kun ei ole sitä luottamusta. Sitten vasta meni asia perille kun piti mainita lastensuojeluilmoitus. En vain käsitä, miksi pitää käyttää aina sitä viimeistä keinoa? Onhan se, jos isästä tehdään kahden vuoden aikana neljä lastensuojeluilmoitusta. Vieläkö sen jälkeen lasta pitäisi antaa, kun ei halua mennä?