Kesätaukoa on ollut ilmassa

Vähän joka asiassa. Onko sitä ylipäätään aina pakko innostua näillä helteillä joka asiasta? Meillä on lisäksi yläkerrassa lämpötila hiponut 30 astetta, joten ei ole pahemmin innostunut raapustelemaan mitään.

Elämä on jatkunut tavallisena arkena, kesälomareissu tehtiin koko perheen voimin heinäkuun alussa. Ensin oltiin päivä Naantalin Muumimaailmassa, josta jatkettiin matkaa appiukon luo Kristiinankaupunkiin. Mukava oli olla reissussa, mutta mukava on kotiin myös palata.

Kristiinankaupunkiin jäi kyllä osa minua selvästi. Aivan upeat maisemat, tallella paljon vanhaa. Oli omalla tavallaan myös liikuttavaa käydä Pasin lapsuudenkodissa, jossa on 13-vuotta elänyt, aina 1-vuotiaasta yläasteen kasille asti. Matkaan tarttui Pasin vanhat pikkuautot ja pienet legot, joita ei Pirpanalla ollut entuudestaan yhtään. Niistä on kovasti tykätty.

Käytiin Pirpanan kanssa uimarannallakin, harmi kun ei kotona ole lähempänä. Kristiinassa oli alle kilometrin päässä aivan mahtava ranta pienille. Pienenä miinuksena kuitenkin kova tuuli, joten uintireissu jäi siltäerää lyhyeksi. Eipä Hyvinkäälläkään ole uimarantoja niin, että pääsisi ilman autoa. Täällä kyllä on uimarantoja, mutta aika kehnosti ajokortittomana - toistaiseksi niille lähdetään. Julkisillakaan ei niille pääse. Iso miinus siitä tälle kunnalle. Kristiinankaupungissa taas kaikki oli puhtaasti kävelymatkan päässä.

Paluumatkalla hetken aikaa seisottiin Turun motarilla/kakkostiellä kolareiden vuoksi. Kyllä siinä alkoi 20 minuutin kohdalla mietityttää, kun hälytysajoneuvot vaan vinkuivat ohi, eikä letka liikkunut. Ei onneksi tullut henkilövahinkoja, ja onneksi ei itse oltu osallisena. Mikäs siinä, kun pääsi vähän jalottelemaan. Kotimatka kuitenkin kesti reilu 5 tuntia. Ihanassa paahteessa.

Oli kuitenkin meille Pirpanan kanssa elämys päästä katselee maisemia, missä ei oltu koskaan ennen käyty, ja Pirpnalle pisin lomamatka tähän astisesta elämästä.

Kaikki ovat valittaneet, tai muuten huokailleet kesän lämpöä. Ajattelin elämää 6 vuotta sitten, kun Pirpanaa odotin. Ei ollut hassumpaa odottaa kesällä. Tosin en ollut viimeisillänikään. Meni se kesä aika sumussa ja aamupahoinvoinnissa.

Tämä kesä on mennyt myös osittain sumussa. Ei oikein aina käsitä miten sitä on selvinnyt viikosta toiseen.
Huhtikuun lopulla selvisi, että perheemme kasvaa pienellä tulokkaalla. Olihan se aikamoinen shokki kieltämättä, mutta enää ei vaihtaisi päivääkään. No eniten ehkä siinä tuli mieleen esimmäisen raskauden kokemukset, toistaako historia itseään. Mutta ei näytä toistavan.

Kesäkuussa näytti taas arki sumenevan. Ultrassa löydettiin vajaa 8 viikkoinen menehtynyt sikiö, kaavintaanhan siitä olisi pitänyt lähteä, mutta minä päätin mennä kotiin. Siinä kun kaavintaan kirjoittivat paperia toinen löysi sitten vielä "jotain elävää". Kaksi oli tulossa mutta yksi jatkanut kasvuaan ja kehitystään, viikotkin vastasivat sitä mitä piti.

Minä nyt sitten en asiaa pahemmin salannut. Oli aikamoista tietää kantavansa elävää ja kuollutta lasta sisällä. Oikeastaan raivostuin kun ihmiset alkoivat puhumaan sitten "tiedän niin ja niin monta tapausta, joilla on näin ja se on ihan normaalia... päläpälä pää.." Olkoot vaikka kuinka normaalia, joku totesi "no saatte sentään yhden". Nii-in yhden saamme, ei siitä tarvitse muistuttaa. Tiedän sen itsekin.

Oikeastaan nyt opin sen, etten enää puhu niille, joille ennen puhuin kaikkea mitä kyselivät. Tuli sellainen tunne, että eikö tässä saa suurra ollenkaan, ja asia pitäisi viitata kintaalla. Ilmeisesti. Joku totesi, että se oli niin pieni. Niin oli pieni, mutta sydän oli jo lyönyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut aamuväsymys. Pahoinvointia ei pahemmin onneksi ollut, siksi ei ole painokaan laskenut niin paljoa. Eikä tilannetta helpottanut Jorvin sairaalan asennekaan, mitä kaikkea tällä elossaolevalla voisi olla vialla. Eikö se jo ala riittämään, että on yhden menettänyt, miksi toisesta luopuisi vapaaehtoisesti. Rakenneultraakin koittivat saada mahdollisimman aikaisin, jotta tiedetään jos on jotain poikkeavaa. Minä halusin sen viimeiselle mahdolliselle päivälle, sekös oli kamalaa. "Jos teidän päätöksenne vielä muuttuu..." No ei muutu!

Isää olen ajatellut aika paljon. Enää ei kerrota uudesta lapsenlapsesta. Tai voihan sen kertoa, kyllä isä kuuntelee, mutta eri asia kertoa kasvotusten.

No ihmisten kommenteista on päästy jo yli, mutta kyllä se kieltämättä satutti. Viimeistään muistuu synnytyksessä mieleen, että olisi kaksi pitänyt syntyä.

Pari viikkoa tuosta Jorvin ultrasta käytiin yksityisellä. Parissa viikossa oli tapahtunut Papulla huimaa kasvua. Viikolla heitti alkuperäisestä lasketusta ajasta, mutta niin nuo mitat vaihtelee mittaajasta riippuen.

Pari viikkoa on liikkeet tuntut. Jokainen liike on tavallaan helpotus. Neuvolassa on joka kerta ollut eri terveydenhoitaja, ja näin tulee todennäköisestikin jatkumaan vielä muutaman kerran. Sitten syntymän jälkeen vaihdetaan taas lastenneuvolaan, aikamoista sirkusta jos sanoisin. Jokainen perjantai olen huokaissut kuitenkin, päästiin tähän asti. Ja nyt voi jo sanoa olevansa voiton puolella joka tapauksessa.

Pirpana on vähän ollut välillä surullinen vauvasta, välillä taas hyvin innoissaan. Tietysti ikäeroa kun tulee lähemmäs 6 vuotta, niin on iso pala, kun saanut olla kaiken keskipiste. Mutta luulenpa, että enemmän on kuitenkin innoissaan asiasta. Toki pientä mustasukkaisuutta on jo nyt havaittavissa. Uhmaakin on vielä toisinaan, lähinnä vain minua kohtaan, mutta rakkauttahan sekin vain on.

Pirpana aloittaa huomenna kesän ensimmäisen lomaviikon isänsä kanssa, ensiviikon sunnuntaina kotiutuu. Onneksi pääsee maalle, jossa on muitakin, sillä isänsä - jälleen kerran on jättänyt iltaisin häntä yksin kotiin, mistä ei neiti tykkää yhtään, eikä tarvitsekaan tykätä. Aika kovaa vääntöä piti käydä asiasta, ja käyttää voimakeinojakin (ei nyt sentään väkivaltaa), mutta Joko tai tapaamisia on. Ei ole niin 30 minuutista kiinni, jos koira pitää lähteä vielä käyttämään lenkillä. Sitten ei sitä koiraa (josta yhteishuoltajuus ex-avovaimonsa kanssa) tarvitse ottaa silloin kun on Pirpana kylässä. Lapselle tuskaa herätä unesta ja iskää ei näy missään. Tosiasiassa mistä tiedän, missä on. Kun ei ole sitä luottamusta. Sitten vasta meni asia perille kun piti mainita lastensuojeluilmoitus. En vain käsitä, miksi pitää käyttää aina sitä viimeistä keinoa? Onhan se, jos isästä tehdään kahden vuoden aikana neljä lastensuojeluilmoitusta. Vieläkö sen jälkeen lasta pitäisi antaa, kun ei halua mennä?