Miten tämä aika rientääkään näin?

Viimeisin päivitykseni koski rakenneultraa. Kesä meni totaalisessa blogipäivityspimennossa. Monestakin syystä.

Mutta raskaus alkaa olemaan jo helppoa. Sitä tässä vain ajattelee paljonkin kuinka elämä taas muuttuu, kun juuri sopeutunut uudelle paikkakunnalle, Pirpana aloittaa seurakunnan kerhossa kahdesti viikossa, äitiysloman alkuun on enää reilu kuukausi, äitiyspakkausta odotellessa. Tosin on tämä ihanaakin aikaa. Sitä sitten näkee taas uuden elämän ihmettä ja kuitenkin tässä on kaikki lähes valmiina vauvan syntymää varten.

Eilen käytiin Leimailutaivaassa Pirpanan kanssa ja meillä oli ainakin tosi mukavaa. Ei edes tuhlattu paljoa, silti saadaan kiittää meidän Prinssiä. Äiti-tytär laatuaikaa mieleisen harrastuksen parissa ja saipahan shoppailla siinä samalla. Alla Pirpana värittää Villakeijun myyntipöydällä akvarellitusseilla Magnolian heppa-leimakuvaa.

Tänään oli tarkoitus suunnata Hyvinkäälle hautausmaalle. Isä olisi täyttänyt 60-vuotta. Neiti oli meillä tänään niin känkkäränkkä koko aamun, että oli parempi jättää väliin koko homma. Harmittaa, mutta tiedän, ettei isä olisi ajatellut asiaa huonona. Sen sijaan on poltettu eilisillasta asti isän kuvan vierellä kynttilää.

Kesätaukoa on ollut ilmassa

Vähän joka asiassa. Onko sitä ylipäätään aina pakko innostua näillä helteillä joka asiasta? Meillä on lisäksi yläkerrassa lämpötila hiponut 30 astetta, joten ei ole pahemmin innostunut raapustelemaan mitään.

Elämä on jatkunut tavallisena arkena, kesälomareissu tehtiin koko perheen voimin heinäkuun alussa. Ensin oltiin päivä Naantalin Muumimaailmassa, josta jatkettiin matkaa appiukon luo Kristiinankaupunkiin. Mukava oli olla reissussa, mutta mukava on kotiin myös palata.

Kristiinankaupunkiin jäi kyllä osa minua selvästi. Aivan upeat maisemat, tallella paljon vanhaa. Oli omalla tavallaan myös liikuttavaa käydä Pasin lapsuudenkodissa, jossa on 13-vuotta elänyt, aina 1-vuotiaasta yläasteen kasille asti. Matkaan tarttui Pasin vanhat pikkuautot ja pienet legot, joita ei Pirpanalla ollut entuudestaan yhtään. Niistä on kovasti tykätty.

Käytiin Pirpanan kanssa uimarannallakin, harmi kun ei kotona ole lähempänä. Kristiinassa oli alle kilometrin päässä aivan mahtava ranta pienille. Pienenä miinuksena kuitenkin kova tuuli, joten uintireissu jäi siltäerää lyhyeksi. Eipä Hyvinkäälläkään ole uimarantoja niin, että pääsisi ilman autoa. Täällä kyllä on uimarantoja, mutta aika kehnosti ajokortittomana - toistaiseksi niille lähdetään. Julkisillakaan ei niille pääse. Iso miinus siitä tälle kunnalle. Kristiinankaupungissa taas kaikki oli puhtaasti kävelymatkan päässä.

Paluumatkalla hetken aikaa seisottiin Turun motarilla/kakkostiellä kolareiden vuoksi. Kyllä siinä alkoi 20 minuutin kohdalla mietityttää, kun hälytysajoneuvot vaan vinkuivat ohi, eikä letka liikkunut. Ei onneksi tullut henkilövahinkoja, ja onneksi ei itse oltu osallisena. Mikäs siinä, kun pääsi vähän jalottelemaan. Kotimatka kuitenkin kesti reilu 5 tuntia. Ihanassa paahteessa.

Oli kuitenkin meille Pirpanan kanssa elämys päästä katselee maisemia, missä ei oltu koskaan ennen käyty, ja Pirpnalle pisin lomamatka tähän astisesta elämästä.

Kaikki ovat valittaneet, tai muuten huokailleet kesän lämpöä. Ajattelin elämää 6 vuotta sitten, kun Pirpanaa odotin. Ei ollut hassumpaa odottaa kesällä. Tosin en ollut viimeisillänikään. Meni se kesä aika sumussa ja aamupahoinvoinnissa.

Tämä kesä on mennyt myös osittain sumussa. Ei oikein aina käsitä miten sitä on selvinnyt viikosta toiseen.
Huhtikuun lopulla selvisi, että perheemme kasvaa pienellä tulokkaalla. Olihan se aikamoinen shokki kieltämättä, mutta enää ei vaihtaisi päivääkään. No eniten ehkä siinä tuli mieleen esimmäisen raskauden kokemukset, toistaako historia itseään. Mutta ei näytä toistavan.

Kesäkuussa näytti taas arki sumenevan. Ultrassa löydettiin vajaa 8 viikkoinen menehtynyt sikiö, kaavintaanhan siitä olisi pitänyt lähteä, mutta minä päätin mennä kotiin. Siinä kun kaavintaan kirjoittivat paperia toinen löysi sitten vielä "jotain elävää". Kaksi oli tulossa mutta yksi jatkanut kasvuaan ja kehitystään, viikotkin vastasivat sitä mitä piti.

Minä nyt sitten en asiaa pahemmin salannut. Oli aikamoista tietää kantavansa elävää ja kuollutta lasta sisällä. Oikeastaan raivostuin kun ihmiset alkoivat puhumaan sitten "tiedän niin ja niin monta tapausta, joilla on näin ja se on ihan normaalia... päläpälä pää.." Olkoot vaikka kuinka normaalia, joku totesi "no saatte sentään yhden". Nii-in yhden saamme, ei siitä tarvitse muistuttaa. Tiedän sen itsekin.

Oikeastaan nyt opin sen, etten enää puhu niille, joille ennen puhuin kaikkea mitä kyselivät. Tuli sellainen tunne, että eikö tässä saa suurra ollenkaan, ja asia pitäisi viitata kintaalla. Ilmeisesti. Joku totesi, että se oli niin pieni. Niin oli pieni, mutta sydän oli jo lyönyt. Tilannetta ei yhtään helpottanut aamuväsymys. Pahoinvointia ei pahemmin onneksi ollut, siksi ei ole painokaan laskenut niin paljoa. Eikä tilannetta helpottanut Jorvin sairaalan asennekaan, mitä kaikkea tällä elossaolevalla voisi olla vialla. Eikö se jo ala riittämään, että on yhden menettänyt, miksi toisesta luopuisi vapaaehtoisesti. Rakenneultraakin koittivat saada mahdollisimman aikaisin, jotta tiedetään jos on jotain poikkeavaa. Minä halusin sen viimeiselle mahdolliselle päivälle, sekös oli kamalaa. "Jos teidän päätöksenne vielä muuttuu..." No ei muutu!

Isää olen ajatellut aika paljon. Enää ei kerrota uudesta lapsenlapsesta. Tai voihan sen kertoa, kyllä isä kuuntelee, mutta eri asia kertoa kasvotusten.

No ihmisten kommenteista on päästy jo yli, mutta kyllä se kieltämättä satutti. Viimeistään muistuu synnytyksessä mieleen, että olisi kaksi pitänyt syntyä.

Pari viikkoa tuosta Jorvin ultrasta käytiin yksityisellä. Parissa viikossa oli tapahtunut Papulla huimaa kasvua. Viikolla heitti alkuperäisestä lasketusta ajasta, mutta niin nuo mitat vaihtelee mittaajasta riippuen.

Pari viikkoa on liikkeet tuntut. Jokainen liike on tavallaan helpotus. Neuvolassa on joka kerta ollut eri terveydenhoitaja, ja näin tulee todennäköisestikin jatkumaan vielä muutaman kerran. Sitten syntymän jälkeen vaihdetaan taas lastenneuvolaan, aikamoista sirkusta jos sanoisin. Jokainen perjantai olen huokaissut kuitenkin, päästiin tähän asti. Ja nyt voi jo sanoa olevansa voiton puolella joka tapauksessa.

Pirpana on vähän ollut välillä surullinen vauvasta, välillä taas hyvin innoissaan. Tietysti ikäeroa kun tulee lähemmäs 6 vuotta, niin on iso pala, kun saanut olla kaiken keskipiste. Mutta luulenpa, että enemmän on kuitenkin innoissaan asiasta. Toki pientä mustasukkaisuutta on jo nyt havaittavissa. Uhmaakin on vielä toisinaan, lähinnä vain minua kohtaan, mutta rakkauttahan sekin vain on.

Pirpana aloittaa huomenna kesän ensimmäisen lomaviikon isänsä kanssa, ensiviikon sunnuntaina kotiutuu. Onneksi pääsee maalle, jossa on muitakin, sillä isänsä - jälleen kerran on jättänyt iltaisin häntä yksin kotiin, mistä ei neiti tykkää yhtään, eikä tarvitsekaan tykätä. Aika kovaa vääntöä piti käydä asiasta, ja käyttää voimakeinojakin (ei nyt sentään väkivaltaa), mutta Joko tai tapaamisia on. Ei ole niin 30 minuutista kiinni, jos koira pitää lähteä vielä käyttämään lenkillä. Sitten ei sitä koiraa (josta yhteishuoltajuus ex-avovaimonsa kanssa) tarvitse ottaa silloin kun on Pirpana kylässä. Lapselle tuskaa herätä unesta ja iskää ei näy missään. Tosiasiassa mistä tiedän, missä on. Kun ei ole sitä luottamusta. Sitten vasta meni asia perille kun piti mainita lastensuojeluilmoitus. En vain käsitä, miksi pitää käyttää aina sitä viimeistä keinoa? Onhan se, jos isästä tehdään kahden vuoden aikana neljä lastensuojeluilmoitusta. Vieläkö sen jälkeen lasta pitäisi antaa, kun ei halua mennä?

tasan kaksi vuotta sitten...

Puhuin erään ystäväni kanssa maratonpuhelua illalla, tiedostettiin että puhelimestani saattaisi akku loppua.  Puhelu oli kestänyt kolme tuntia. Oli terapiaa molemmille.

Kun sain puhelimen lataukseen ei mennyt kauaa kun jo piipitti viestiä äidiltä. Käski soittamaan heti kun avaan puheilmen. Isä oli saanut sydänkohtauksen. Itkin ja syytin koko yön itseäni. Miksi ihmeessä annoin sen kantaa kauppakassit, kun käytiin ostamassa voileipäkakkutarpeita äitienpäiväksi. En tiedä oliko hetkellisesti suurin vihatunne itseäni kohtaan. Mietin jos isä ei selviäisikään.

Aamulla lähdettiin ajamaan Meilahteen. Haettiin Pirpana isältään ensin. Taavalta hain Korson markkinoilta elämäni ensimmäiset chalksit. Teholla odotti jokseenkin järkyttvä näky..

Mutta.. Isä selvisi siitä. Jossakin asiassa olen siskon kanssa samaa mieltä - isälle pallolaajennuksen tehnyt lääkäri teki erinomaista työtä.

Pirpana lähti tänään isälleen - niin lähti silloin kaksi vuotta sittenkin. Tuossa jo tein korttia vähän ajatuksella "Isi, ajattelen Sinua!" julkaisen sen myöhemmin illalla.

Aika rientää

Kävin eilen Taavan vempainkurssilla. Oli oikein mukavaa, vaikka jäinkin väärällä pysäkillä (edellisellä) pois, ja sitten kun kysyin tietä, niin yksi mies sanoi, että toiseen suuntaan, jossa sitten eräs ulkomaalainen henkilö kaivoi GPS-laitteensa ja sitten löytyi. Perille pääsin ja Kurssi oli oikein antoisa. Paitsi että... Nyt haluaa sitten ostaa enemmän. Tehtiin raasiat ja BIA-kirjaset. Oman BIA-kirjan sainkin jo koristeltua kotona. Laatikkoa en. Kirjasta en vielä julkista kuvaa, kun täällä voitte käydä arvaamassa mikä näistä on Taavan.

Kotiin tullessa odotti isäntä sitten ruoan kanssa. Mikä ihanuus päästä valmiiseen ruokapöytään. Taavalle lähtiessä fiilis oli samanlainen kuin ennen muuttoa. Ei oo montaa kertaa jäänyt isäntä kotiin niin, että olen/olemme Pirpanan kanssa lähteneet johonkin pidemmälle. Oli oikeastaan tosi haikeaa. Ainut ero tietysti, että kotiinhan sitä illalla palaa.

Kävellessä seisakkeelle kuuntelin lintujen laulua. Oikeastaan oli tosi rauhallista, tuntui ettei liikennettäkään ole pahemmin. Isä oli aika vahvasti mielessä. Illalla klo 22.30 oli sellainen hetki, kun ajattelin lokakuusta olevan vasta ihan pienen hetken. Asemalla yritin ottaa puun oksalta vesipisara-kuvaa. Ei tietenkään onnistunut.

Ajattelin isän varmasti ajattelevan "ei noin." Välillä tulee sellaisia fiiliksiä, että miten mä oikein yritän kuvata jotain, kun isä aina oli neuvomassa mitenkä kuvata. Nyt niistä neuvoista osaa olla kiitollisia.

 Tämä kuva on yksi hyvä esimerkki... Tarkennus piti osua käpyyn, mutta eipä osunut.
Omasta mielestäni automaattitarkennukset eivät ole niitä parhaimpia aina. Tällaisessa tilanteessa
manuaali olisi parepi. Manuaali vie taas aikaa, jotta oppii ihmisen kasvot esim. tarkentamaan teräviksi. 

 
Vieläkin on isän puhelinnumero puhelimessa. Ei ole tullut poistettua sitä, enkä tiedä hyödyttääkö se, kun ulkoakin sen osaan. Loka-marraskuussa oli montakin kertaa sellaisia tilanteita, että teki mieli isälle soittaa. Iku seb höjeebjub nytta harvemmin ja vähemmän.

Eilen olisi ollut muuten äidin ja isän 40-vuotis hääpäiväkin. Hassua ajatella, että vanhin veljeni täyttää vuoden päästä 40. Mutta näin se vaan on. 14-vuoden ikäero tekee tehtäviään, ja kuljetaan niin eri polkuja, ihan kun ei oltaisi edes sukulaisia. Toiseksi vanhin taas, ollaan hyvissä väleissä, vaikkakaan ei keskenään soitella, mutta kälyn kanssa soitellaan ja viestitellään. Olen odottanut koska veli tulis junassa vastaan, kun on konduktöörina. .

Projekti Simo 1950-2009

Olen jo aiemmin maininnut tilanneeni Taavalta  12" skärppikirjan.

Takoitus oli siihen tehdä tiivis paketti isästä. Kun sain albumin käteeni tunti etten saakaan aikaiseksi. Ei pystykään... Annoin asian hautua, eihän tuo mätäne mihinkään.

Olen nyt innostunut parina iltana kokoamaan albumia. Oikeastaan tulee parempi mitä odotin. Ensin ajattelin tilata 20 sivua, mutta päädyin sitten mutkien kautta vain 10 sivuun. Tekstiä ja kuvia saa kuitenkin molemmin puolin.

On kuitenkin työstäminen ottanut koville, moneen kuvaan liittyy paljon muistoja. Albumissa on onneksi myös kuvia, mihin liittyi iloiset ja hyvät muistot.

Kaiken läpi kuitenkin nousee ajatus; Isällä on nyt hyvä olla.

Enää puuttuu hautajaiskuvat tuosta albumista. Mutta jotenkin mietityttää ne, kun tietää, että sukulaiseen ei voi enää luottaa. Tiedä saako mitään kuvia vai ei. Vai onko tässä sisarusten sabotaasi; Maaritille ei yhtään kuvaa... No en oo ainut meidän sisarussarjassa, joka joutui hyökkäyksen kohteeksi. Sitten muutama teksti ja valmista. Toiseen albumiin laitoin - tai tavote on laittaa kaikki hautajaiskuvat. Ajattelin ensin jättää sisarusteni kukkienlaskuista otetut kuvat kokonaan pois. En tiedä olenko niin pitkävihainen ihminen,  mutta en helposti enää heille sano sanaakaan.

Sairaalassa isän edessä näytettiin olevan "yhtä perhettä", mutta isä kun nukkui pois niin sain vanhimmalta veljeltäni 2,5 tunnin puhelun, mikä ei sisältänyt mitään muuta kuin kirosanoja, haukkumisia, pälä pälä pää! Tarjosi jopa rahaa, jotta vien isälle kukat. Kiitos ei, kustannan ne ihan itse, isä ei halunnut mitään isoja kimppuja keneltäkään. Vieläkin pistää vihaksi kun ajattelen koko puhelua. Ehkä yritti saada mut puolelleen, jotta osallistuisin sisarusten järjestämän muistotilaisuuden kustannuksiin. Ehei, jos ei yksi riitä, niin on riittämättä. Kappelissa pisti niin vihaksi, että sinne mentiin kutsumaan ihmisiä, jotka isä viimeisenä hautajaisiinsa halusi. Olkoot miten verisukulaisia tahansa, mutta joku kohtuus siinä mitä isä sai kärsiä. Kyllä sitten esitetään hyvää sukulaista, kun toinen on kuollut, kun sitä ei muuten esitetty, muutoin kuin sai hyödyttyä. Eipä ollu näillä henkilöillä pokkaa katsoa silmiin esim. minua. Johtui vissiin siitä, että tiesin enemmän kuin osa sisaruksista.






No tänään - aprillipäivänä on päivä, jonka toivoin vielä isän näkevän. Tunnekuohuja piisaa. Joskus haluaisin niin vaihtaa Prinssin kanssa paikkaa, minulla kun näitä sisaruksia riittäisi jaettavaksi.

Ostoksilla aamupäivä

Käytiin kahdestaan ostoksilla tänään. Toivottavasti loppuloman voi sitten levätä. Monestakin syystää. Itselläni on takaraivoa kiristänyt nyt viimeisen neljän päivän aikana. Tykkäsin pitkään laittaa hauenleualla hiukset kiinni, muttei sekään nyt onnistu oikein, kuin sattuu/painaa. Päätin silti tänään kestää sen kärsimyksen, kun ihmistenilmoille lähdettiin.

Käytiin Jumbossa. Kierreltiin ja kaarreltiin. Totta kai Pirpanalle tuli ostettua jotain, mm. uusin Barbie dvd Anttilasta. Legginsit, sukkia 7 paria  ja Hello Kitty t-paita H&M:ltä. Omat ostokset painottui yllätys yllätys Tiimariin ja Sinelliin. Tiimarista otin vain kartonkeja ja silkkipaperia. Sinellistä sitten hieman enemmän.

Olin jo pitkään haaveillut tuosta leimasimesta, jossa lukee: Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan... Inkadinkadon leimasimet on myös ihania. Kiiltokuva-arkin sai kaupanpäälle, meillä on talossa kaksi kissa-kuumeista, joten mitäpä muuta sitä lievittämään. Mementon musteita tarvitsee aina :) Taustapapereita tuli matkaan 20, korttipohjia 26.

Taustapapereista löytyi paljon ihania. Parhaat kuitenkin oli nämä, mitkä päätyy Projektiin "Simo 1950-2009". Isälle niin rakkaita luonnonkuvia, vaikka parhaat sivut sais isän luontokuvista. Tiedä sitten jos innostuisin niitä tulostamaan niin, että ensin himmentää kuvaa, jonka jälkeen sen tulostaa, johon kirjoittaa/kirjoittaa koneella kuvan päälle. Tietysti ei saa koko sivun peittäviä, mutta mulla on omat suunnitelmani sen varalle.

Suomalaisesta kirjakaupasta tarttui matkaan Cansonin Montval-akvarellipaperia. Kaupanpäälle sai yhden pakkauksen, jos oli kanta-asiakas. Ainahan tällaisessa tarjouksessa sopii yksi kortti lisää lompakkoon. Niinpä täytin paperin ja sain haluamani. Aqua Promarkereitakin oli tarjouksessa, mutten oikein aikoinaan osannut niillä tehdä mitään. Ehkä nyt... Katsotaan. Tuo paperi on 300g:sta. Ei siis mitään edullista.
 
No tunnustetaan nyt, etten suinkaan maksanut itse kuin Suomalaisen Kirjakaupan, H&M:n ja Tiimarin ostokset. Mutta pahasti ne jäi jälkeen tuosta Sinellin loppusummasta. Heitin huumorilla Prinssille eilen, että ilmankos haluaa tänään Sinelliin, jotta oon omissa oloissani ja teen kortteja yms. Ja hän voi nukkua tms. No eihän se nyt näin oo, sen tiedän itsekin. Tää on osa ensiviikkoa :) Meillä onneksi riittää huumoria ja nauretaan. Ei oo montaa kertaa tarvinnut murehtia toisen vuoksi.

Tällaisilla meillä herkutellaan viikonloppu-aamuisin.

Isä, On niin ikävä

"Illalla kun Pohjoisen taivas tummuu,
yksi tähti siellä kirkkaimpana loistaa,
se olethan sinä siellä kuiskaten:
"Enhän mennyt minnekään,
nyt seuraan täältä teidän elämää".

***

Tuo kuva on otettu tänä aamuna Kirkkonummen Tolsassa, kun käveltiin asemalle päin.  Jotenkin siinä kävellessä tuli isä mieleen. Tiedä sitten mistä syystä.Ehkä käyn vieläkin läpi isän kuolemaa. Vaikka luonnollista se onkin. Mutta silti se vaan raastaa jotenkin niin syvältä. Tunnetilassa on vaikuttamassa kuitenkin lapsi, joka oli isälleni tärkeä. Pirpana joka päivä ajattelee pappaa, ääneen hänestä puhutaan. 

Toisinaan on sellainen tunne, että haluan isälle soittaa. Tyhmäkö olen? Koko ajan on kuitenkin se fiilis, että isällä on nyt kaikki hyvin ja kuoleman on oppinut hyväksymään. Ehkä tässä on päällimmäisenä se, että silti jäi paljon sanomatta. Ei siinä viimeisen päivän aikana, niiden tuntien, mitä olin isän kanssa kahden ehtinyt sanoa kaikkea, mitä halusi. 

Lumitöitä tehdessä ajattelin isällä ehkä olevan naurussa pitelemistä. Isä oli tarkka aina siitä, miten lumityöt tehdään. Nousi aamulla aikaisin, ennen kuin auratkaan liikkuivat. No täällä ne käy silloin kun ehtivät. 

Joskus jotain surullistakin siis.

Mutta on meillä ollut paljon ilojakin.